Rakas ystävä (ja kanssakärvistelijä)

Olet ollut mukanani tässä suuressa seikkailussa nimeltään Lapsen saaminen alusta saakka. Sinulla on minun lastani vanhempi lapsi, ja myös nuorempi. Olet kaksin verroin kokeneempi, ja varmasti väsyneempi myös.

Haluaisin palata eiliseen keskusteluumme. Kävimme sen ihan kirjaimellisesti hiekkalaatikon laidalla ja leikkikentän reunalla.

Puhuimme kaiken muun lisäksi itseinhosta, tai siis siitä kuinka emme pidä siitä millaisiksi olemme muuttuneet. Mietin kotona jälkikäteen kuinka huonosti olin valmistautunut itseinhon tunteisiin.

Oikeastaan aivan kaikki tuntemukset ja tunteet lapsen saamiseen liittyen ovat yllättäneet. Eivät siksi että niiden ilmaantuminen olisi ollut odottamatonta, vaan siksi että en ole osannut kuvitella miltä ne oikeasti tuntuvat. Esimerkiksi tiesin kyllä, että jos lastaan imettää, viipyy hän rinnalla ensimmäisten kuukausien aikana tunteja ja tunteja. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miltä se oikeasti tuntuu, kun toinen olento roikkuu sinussa kiinni, liimaa sinut kiinni sohvaan/sänkyyn/nojatuoliin ja imee sinusta kaikki mehut.

Mutta en osannut edes arvata kuinka paljon voisin tympääntyä itseeni. En tiennyt, että ihminen voi tuntea itsensä näin vieraaksi omassa vartalossaan ja päässään. Tai jos tiesin, en tajunnut että niin voi käydä tässä tilanteessa.

Minulle ei ole vaikeaa "antaa itselleni anteeksi" sitä, että paino on sahannut ylös, alas ja taas ylös viimeisen kahden vuoden ajan. Totta kai se sahaa. Mutta vaikka se on "ookoo", niin siinä millainen olo minulla on tässä itselleni vieraassa pullataikinavartalossa, se ei ole ookoo. Se on ihan paskaa. Tämä kroppa ei ole minun. Tämän kidnappasi käyttöönsä vieras olento, enkä ole saanut sitä vieläkään takaisin omaan käyttööni tai omaan hallintaani.

Ja sitten se pää. Inhottaa kuinka ärsyyntynyt olen puolisooni ja lapseensi. Kuinka lapsellisia ja typeriä asioista suustani pääsee ulos. Kuinka en osaa keskustella enää mistään mihin ei liity lapsi tai hänen eritteensä. Elämässä ei tunnu olevan mitään muuta kuin kodin neljä seinää ja niiden sisällä elävät olennot. Olen tyhmä, ja olin ennen niin fiksu.

Kotiin päästyäni ymmärsin, että me vaadimme ihan kamalan paljon itseltämme. Enkä tarkoita nyt mitään ulkonäköpaineita. Tarkoitan sitä, että sätimme itseämme paskoista oloista ja turhautumisesta, negatiivisista fiiliksistä ihan turhaan. Meiltä on viety lähestulkoon kaikki päätäntävalta ja vapaus. Asiat joista olemme eniten nauttineet ovat poissa. Emme ole spontaaneja tai nautiskele yhtään mistään. Meidän käyttäytymistämme ohjaa muiden tarpeet, halut ja oikut. Se vituttaa, ja mielestäni se saakin vituttaa!

En tiedä miten muilla menee tai miltä muista tuntuu. Enkä välitä siitä, että olen ihan itse saattanut itseni tähän tilaan. Muut naiset saavat olla onnensa kukkuloilla. Minä en.

Haluan muistuttaa sinua siitä kuinka ihana olet. Kuinka ihania naisia me molemmat olemme. Vahvoja ja päättäväisiä, itsenäisiä ja itsekkäitä. Meitä on helppo rakastaa. Sinua on helppo rakastaa. Olet viisas ja empaattinen, huolehtivainen ja analyyttinen. Kipakka ja omanarvosi tunteva. Olet hauska ja käsittämättömän kärsivällinen (olen nähnyt kärsivällisyytesi, se on olemassa ja se on hieno, mutta vahvinkin kuminauha väsyy jatkuvassa venytyksessä). Ihailen sinua niin monella eri tavalla ja tasolla etten osaa sitä kuvailla sanoin enkä teoin.

Sain sinulta pari viikkoa sitten kiitoslahjaksi kuohuviiniä. (Hyvä diili: minä sain aikuistenjuomaa, sinun vauvasi maitoa. Olen iloinen, että ylivilkkaat tissini ovat mahdollistaneet sinulle vapaaillan puolisosi kanssa. Toivottavasti tunsit olevasi taas se nainen joka olit ennenkun avaruusolento muutti vartaloosi asumaan ja kidnappasi elämäsi.) Join sen eilen, ihan tavallisena tiistai-iltana ja mietin meitä ja keskustelujamme. Join sen meille. Hyvä me! 

Minun äitiyslomani (loma-sanan väärinkäyttöä) on loppumassa. En olisi edelleen naimissa tai äiti ilman sinua. Olisin jättänyt mieheni ja myynyt lapseni monta kuukautta sitten ellen olisi saanut sinulta vertaistukea ja näkökulmia. Ja vahvistuksen sille, että en ole yksin.

Kiitos rakas ystävä. Kaikesta!

Kuoharii ja näkkärii. Kippis! Meille!

Pikkuhiljaa takaisin omaksi itsekseni

Huh huh! Voi tätä elämää.

Kotonaoleminen ole muuttunut yhtään helpommaksi äitienpäivän jälkeen. Ei sitten yhtään. Mutta sentään yksi asia on oikeaan suuntaan. Ja se on fyysinen kuntoni.

Raskaana voi ja kannattaa liikkua. Mutta mahan kasvaessa liikkuminen vaikeutuu ja jotkin asiat muuttuvat mahdottomiksi tai vaarallisiksi. Taisin käydä kuntosalilla ja uimassa vielä synnytystä edeltävällä viikolla. Koska halusin ja teki mieli. Mutta tajusin kuitenkin käydä laittamassa kuntosalijäsenyyden tauolle.

Synnytyksen jälkeen liikunta pitää aloittaa varovasti. Kroppaa pitää kuunnella ja tunnustella miltä liikkuminen tuntuu. Itse palasin salille jo elokuussa. Vauva tuli etuajassa, joten kuuden viikon toipumisaika loppui elokuun alkuun. Olin todella salin tarpeessa. Ensimmäisissä ”reeneissä” en tehnyt varmaan oikein mitään. Ja ensimmäiset monta kuukautta toimin salilla samalla tavalla kuin olin toiminut raskauden viimeisten kuukausien aikana. Koska sillä tavalla en rasittanut esim. suoria vatsalihaksiani, jotka siis karkasivat kylkiin mahan kasvaessa, ja jotka voi pilata kokonaan jos alkaa synnytyksen jälkeen liikaa riehumaan.

Olen liikkunut säännöllisesti silloin kun on huvittanut. Ja pikkuhiljaa sitä on pystynyt tekemään enemmän. Polvet eivät enää vatkaa kyykyssä. Tekee mieli ottaa vähän juoksuaskelia.

Kesäkuun alussa osallistuin työporukan kanssa Likkojen Lenkille. Eivät likat kertoneet että halusivat juosta kympin. Juoksutarra paitaan ja menoksi. Päätimme työkaverin kanssa, että lähdemme yrittämään koko kympin juoksemista. Eli ei kävelyaskelia. 2014 vuoden juoksureeneistä muistin, että vauhti tappaa. Ja yllätyksekseni sopiva rytmi löytyi heti ja askel oli kevyt. Vähän alle 1,5 tuntiin sen hölkkäsimme, itsemme voittajina maaliin!

Fiilis oli kyllä aivan sairaan hyvä! Vaunulenkeillä olin saanut peruskunnon sille tasolle, että ilman juoksureeniä pystyin hölköttelemään 10 kilometriä ilman ongelmia, otin jopa loppukirin.

Sen jälkeen olen saavuttanut pari muutakin itselleni tärkeää asiaa. Nostin toukokuussa penkistä 47,5 kiloa, mikä on siis vain 2,5 kiloa alle ennätykseni. Ja tänään kyykkäsin 65 kiloa, joka on yllätyksekseni myös vain 2,5 kilon päässä ykkösmaksimista. Mitä ihmettä?! Ja kyykkyjen kanssa olen ollut todella ongelmissa: kuukausien ajan jalat meni heti ihan sementtiin kun yritin kyykätä. Viimeksi alkuviikosta etukyykyssä. Ja silti tänään takakyykky kulki kuin parhaimpina päivinäni.

Tämä on todella tärkeää! Omaa aikaa ei käytännössä ole. En ole nukkunut kokonaista yötä yli vuoteen. Pää on vieläkin ihan hattarassa enkä ole saanut tehdä mitään älyä vaativaa kuukausiin. Mutta nyt olen saanut edes jotain entisestä itsestäni takaisin. Ihanaa!

Huhtikuinen salimuijan pukkariselfie. GRLPWR!

Äitienpäivän aattona

Näin äitienpäivän aattona mietin omaa ”suoritustani”. Toki olen harjoittelut vasta alle vuoden. Ja toki olen tuolle lapselle sopivin äiti. Mutta en silti koe varsinaisesti onnistuneeni hommassa näinä päivinä ja viikkoina kun toivoisin voivani olla vaan yksikseni tai aikuisten kanssa, että joku muu hoitaisi, että tämä on liikaa aikaa tuon ihmisen kanssa ja liian vähän aikaa jolloin teen asioita joista nautin. Kun en löydä iloa arjesta. Kun epäonnistuneet nukuttamisyritykset aiheuttavat minussa reaktion ”ihan sama, huutakoon”, eikä huoneesta poiskävely edes kirpaise. Kun jokaisen itkun kohdalla minusta tuntuu, ettei minulla ole hänelle mitään annettavaa tämän enempää. En osaa lohduttaa. En ymmärrä.

Mutta kuten moni muu samoissa mutavesissä kahlaava minäkin vaan jatkan huomenna. Uusi päivä ihan samanlainen kuin eilinen. Äitienpäivä. Eli toukokuun toinen sunnuntai. Äitiyslomalaiselle arkipäivä, ei huomisessa ole mitään pyhää.

En kirjoita, että ”kuitenkin lopulta kaikki on tämän arvoista koska lapset on kultaa ja plaa plaa plaa”. Enkä kaipaa mitään ”hyvin sä vedät” kommentteja. Koska ensinnäkään, en tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ja toisekseen, kukaan ulkopuolinen ei näe kuinka paljon epäonnistun tai tuskastun ollessamme kahden lapsen kanssa päivästä toiseen.

Hatun nostan yksinhuoltajille. Ja heille jotka ovat halunneet lisää, elää tämän vaiheen uudestaan. Koska kai tämä on vain vaihe. Ja jos ei ole, niin olen pulassa.

Luultavasti olen parempi äiti sitten kun olen työssäkäyvä äiti. Tai sitten kun lapsi on kouluikäinen. 

Raparperia aamupalapöytään

Nyt on kesä!

Ei ehkä ihan joka päivä tunnu kesältä, mutta kyllä nyt on kesä. Raparperi sen todistaa! Se on kesän ensimmäisiä hyötykasveja, valmiina maukastamaan piirakoita ja kakkuja ennen yhdenkään marjan tai hedelmän kypsymistä. Ja tänä aamuna  rapsu pääsee ilahduttamaan meidän aamupalapöytäämme.

Kutsuisin tätä raparperimömmökkeeksi. Se on jotain hillon ja rapsukiisselin välimaastossa. Hilloksi sen tekisi hillosokeri. Ja keitoksi tai kiisseliksi perunajauhot, kanelitanko ja fariinisokeri.

Valmistus vie ehkä vartin, ja siihen sisältyy rapsun leikkaaminen ja kuoriminen. Kuori ja pilko raparperi ja laita kattilaan. Itselläni oli noin kuusi nuorta raparperinvartta, joista sain alle 2 dl raparperinpaloja. Laita kattilaan reilusti jauhettua kanelia, tilkka vettä ja noin pari ruokalusikallista sokeria. Fariinisokeri olisi täydellistä, itselläni oli käden ulottuvilla ruokosokeria.

Keitä hässäkkää kunnes raparperit ovat kypsiä, hajonneet ihaniksi suikaleiksi. Tarkasta maku ja lisää kanelia ja sokeria jos tilanne sitä vaatii. Siinä se. Valmista!

Koska vasta minä ja vapaamatkustaja olemme hereillä, saa mömmöke jäähtyä rauhassa, odotella, että kolmaskin perheenjäsen herää. Sitten syömme sen jogurtin ja rahkan kanssa. Lämpimänä sitä voisi syödä vaikka puuron seassa, ihan tuoreeltaan.

Jahas, taidan viedä tanssivan mahani takaisin sänkyyn pötköttämään. Voisin vaikka lukea kirjaa. Tai nukahtaa uudestaan, jos matkustaja sallii.

Jos äiti vaikuttaa ihan muumilta...

... niin muista, rakas, syntymätön lapseni, että oli aika, jolloin hän oli kunnossa ja harrasti liikuntaa.

Pukuhuoneselfie

Koska vatsalihakset ovat ottaneet hatkat, on reeneistä poissa kaikki kunnon jalkaliikkeet, kuten kyykky ja maastaveto. Joten reenaan hauista!

Siisti maha mulla :)

Kronologisen järjestyksen rikkoutuminen

En tiedä miksi, mutta tekstit on sekaisin.

Näin niiden pitäisi olla (uusimmasta vanhimpaan):

4.1.2017
Joulu 2016
26.11.2016
19.11.2016
1.11.2016

Miltä tuntuu... ensimmäisen ultraäänen jälkeen (4.1.2017)

Miltä tuntuu? Olen helpottunut.

Kaikki on hyvin. Toukka on vielä pieni, mutta sillä on jo vaikka mitä: munuaiset, kädet ja jalat, pää, selkäranka ja niska. Kun ultraäänihoitaja heilutti ultralaitetta mahan päällä, toukka pyörähti oman itsensä ympäri ja asettui paremmin kuvattavaksi. Suu kävi, ruoka-aika. Tai lapsivedenimeskelyaika. En tiedä mitä toukka touhusi.

Tähän saakka en ole uskaltanut oikein mitään. En kertoa kaikille keille haluan kertoa, ostaa vaatteita, innostua asiasta... Ei se, että tikkuun tuli viivoja, menkkoja ei ole näkynyt, maha kasvaa ja kaikenlaiset muut "tuntemukset" siinä mukana, ei mikään niistä ole ollut tarpeeksi konkreettinen todiste minulle siitä, että mahassa ihan oikeasti kasvaa jotain. Mutta nyt se on nähty ja kuultu, siellä se on.

Toivon, että nyt alan oikeasti nauttimaan tästä ajasta. Koska tästä pitäisi voida nauttia, jos vain voi. Jos ei ole kokoajan kipeä tai paniikissa. Jos kaikki on hyvin, mies mukana menossa, perhe mukana menossa, ystävät mukana menossa, ja tuleva äitikin ihan hyvässä hapessa, niin silloin tästä pitäisi vain nauttia. Aion aloittaa sen nauttimisen nyt heti.

Kerroin asiasta töissä tänään. Ultra oli aamulla, iltapäivällä pyysin molemmat pomoni jutulle. Jännitti ihan hulluna, en tiedä miksi. Ensin jotain työjuttuja, ja sitten "nyt mä vaan sanon tän, kun vielä uskallan: mulla on pulla uunissa". Onnittelua, paljon naurua, neuvoja, naureskelua mun tulevalle tuskaheinäkuulle. Hyvin meni. Hyvä pojat. Sekin on nyt hoidettu. Huh huh.

Ja sitten illalla kerroin parhaille ystävilleni, jotka eivät vielä tienneet. Olisin halunnut kertoa ajat sitten, mutta jokin laittoi vastaan. Kuva oli kiva.

Huh huh kuinka sekavaa touhua. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Sekavaa, ja siellä sekavuuden ja kyynelten alla iloista.

Ja tälläinen hän oli tänään.

Toukka.

Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen... (26.11.2016)

Eilen kävimme neuvolassa, yhdessä. En aio olla raskaana yksin. Se on aivan sattumaa, että minä olen meistä se, jolla on hautomo.

Luulin, että saisimme kuulla sydänäänet. Ei vatsan läpi vaan toista kautta. Mutta ei se kuulunutkaan käyntiin. Olen vähän pettynyt. Olisin halunnut todisteita!

Mutta sen sanon, että meillä on ihan älyttömän hyvä neuvolajärjestelmä. Minulle jäi sellainen olo, että meistä pidetään huolta, ja että yhteiskunta haluaa, että meillä on kaikki hyvin. Ja meidän hoitaja on mukava, ihminen, ei mikään lätisevä lässy. Ihminen joka ymmärtää pienpanimo-oluiden päälle, ja homejuuston. Ja joka sekoaa sanoissaan ja kun sekoaa, ottaa paussin ja sanoo "nyt täytyy kelata vähän, mitä olin sanomassa, huh, tämmönen aamu tänään...". Kivaa :)

Ja sitä paitsi, on vaikea olla epäilevä kun on istunut tunnin puhumassa raskaudesta, siitä miten se etenee ja miten muutenkin menee. Sen jälkeen on jotenkin hankalaa miettiä "noooh.... katotaan nyt onko se siellä oikeasti".

Sain mukaan neuvolakortin, johon tulee kaikenlaisia kirjauksia matkan varrella. Ja kehoituksen varata ultraääneen ajan, ja verikokeisiin. Ja jotain lippulappuja. Ja sovimme seuraavasta neuvolakäynnistä.

Lisäksi kuulin, että maha ei välttämättä ala näkymään kuin vasta raskauden puolessa välissä. En osaa laskea koska se on :D Kuulostaa idioottimaiselta, mutta tämä koko raskausviikkokäsite on jotenkin ihan hullu. Nyt ollaan yhdeksännellä. En osaa ajatella viikoissa. Siis mitä se tarkoittaa? Yhdeksän jaettuna neljällä on 2 ja risat. Eli kolmannella kuulla? Koska on puoliväli?

Tuntuu ihan kivalta. Siis oksettaa kokoajan edelleen, ei tässä nyt mikään ole muuttunut. Mutta kyllä se neuvolassakäynti oli hyvä juttu.

Tiesittekö, että raskaushormonit löysentävät ruokatorven sulkijalihasta? En minäkään, mutta jatkuvaan röyhtäilyyn löytyi syy. Tai että hormonit vaikuttavat siihen, että kakka kulkee hitaasti suolessa? En minäkään, mutta ennen niin ihanasti toimivan maha jumittumiseen löytyi syy.

Tämä tuntuu vähän enemmän oikealta asialta nyt tämä koko homma. Nyt haluan kertoa ihmisille asiasta. Tänään näemme parhaita ystäviämme. Haluaisin kertoa, tulla kaapista. Olisi kivaa alkaa innostumaan tästä. Olen nimittäin ihan paskat housuissa, pitäisi opetella olemaan vauvan kanssa ja imettää ja seksi loppuu ja kaikki muuttuu. Jos puhuminen tästä ystävien kanssa toisi esiin sellaisia "kyllä me pärjätään" viboja?

Asiasta aivan rasiaan. Tiedättekö mitä tein eilen? Jotain aivan ennen kuulumatonta... Olin selvinpäin firman pikkujouluissa! Ja mulla oli hauskaa! On meillä aika ihania ihmisiä. Suhtauduin koko hommaan vähän sellaisella ihmiskoemielellä. Että kuinka kauan menee, että juhlakansa poistuu samalta aaltopituudelta, ja siirtyy siihen "vain muut hönöttäjät ymmärtävät meitä" -tilaan. Lähdin puoli kahdeltatoista kotiin, ja olisin voinut vielä jäädä! Löysin monta hyvää tyyppiä, joiden puheesta sai selvää ja jutut oli kuunneltavia :) Hyvä meidän porukka!

Ja tässä tulee ne parhaat palat: en joutunut jonottamaan yökerhoon tai neljältä aamulla räntäsateessa taksijonossa, ja tänä aamuna, ei krapulaa! Ja silti olin eilen pikkujouluissa ja viihdyin. Mahtavaa! Upeeta!

Noniin, ei nyt muuta. Jatketaan...

Miltä tuntuu... Viikko ensimmäiseen neuvolakäyntiin (19.11.2016)

Nyt on lauantai 19.11. Viikko isänpäivästä.

Sinä viikonloppuna meillä oli vieraita lauantaina, ja sunnuntaina näimme sekä minun että yhteisodottavan perheen. Lauantaina mietimme kerrommeko ihmisille vai emme. Ei päästy mihinkään lopputulokseen. Ehkä kumpikaan ei vielä halunnut kertoa, koska emme kertoneet.

En tiedä miksi en halunnut tulla kaapista. Ehkä pelkään sitä, että kun kerromme tästä muille, niin sitten asiasta aletaan puhua. Ehkä muut naiset alkavat kertoa tarinoitansa siitä millaista heillä oli kun he olivat raskaana. Tai saan jotain vinkkejä jotka kuulostaa älyttömiltä, mutta en kehtaa sanoa kuin "aijaa, täytyy kokeilla...". Tai ehkä pelkään arvostelua siitä, että söin homejuustoja jotka saattoivat hyvinkin olla tehty pastöroimattomasta maidosta, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa tarkastaa miten asia on tai jättää juustoja syömättä jos ne olisivatkin olleet "ei suositella raskaana oleville" -listalla. Niin moni asia ällöttää, että jumalauta, jos joku ei ällötä, niin syön sitä.

Ensi viikolla on neuvola. Jännittää ihan perkeleesti onko sillä pähkinällä sydänäänet vai ei. Kaipaan todisteita siitä, että siellä on jotain, joka on elossa. Ehkä sitten me uskallamme kertoa asiasta, jos saamme kuulla sen tai nähdä sen.

Tämä marraskuu on ollut suoraan sanottuna ihan perseestä. Ällöttää kokoajan, tällä viikolla alkoi väsyttämään ko-ko-a-jan, ja silti pitää tehdä kaikki asiat normaalisti, olla kiinnostunut typeristä työjutuista, syödä lounasta, käydä liikkumassa.

Joo, sanotaan sen verran, että urheilu on hyvästä. Ihan oikeasti on. Mutta kun on haukotellut heräämisestä ilta kuuteen non-stop, niin ei paljoa nappaa mennä salille kyykkään. Menen silti.

Ja ei kai mua oikeasti kokoaikaa ällötä. Iltaisin, iltapäivisin, joskus ennen lounasta jos pääsee tuleen liian nälkä, aamulla ennen kuin saan sen makean D-vitamiininapin naamani. Ja siellä välissä. Joogassa tällä viikolla. Salilla torstaina. Nyt.

Mutta ei nyt ihan kokoaikaa.

Ja äsken, vatkasin polentaa hellan ääressä, ja aloin spontaanisti itkeä sitä, kuinka paha olo mulla on, kuinka miesten ei tarvitse kuin saada orgasmi ja heidän työnsä on tehty, kuinka pelkään, ettei tämä ole tämän arvoista, kun en edes ole mikään lapsien suuri fani, että entäs jos tämä on tätä heinäkuuhun asti, ja kuinka epäreilua oli kun olisin halunnut mennä pari viikkoa sitten pikkuveljen kanssa päiväkaljoille enkä voinut koska pähkinä. (Näin instasta pikkuveljen pyhäinpäivän päiväkalja -kuvan, ja se kaikki näytti niin ihanalta. Ja ennen kuin kukaan alkaa vatkaan pienessä mielessään, että eukko on ihan juoppo ja liian keskittynyt alkoholiin, kun ei meinaa yhtä raskautta kestää ilman kaljaa, niin teille mulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että teistä ei selvästikään kukaan ole käynyt mun pikkuveljen kanssa päiväkaljoilla, tai kaljoilla, tai hengaillut mun pikkuveljen kanssa muutenkaan. Koska jos olisitte, ette arvostelisi, vaan silittäisitte ja halaisitte ja sanoisitte, että "on kyllä epistä".)

Eli jos tähän ällötys-väsymykseen tulee päälle vielä jotain hormonaalista itkupotkuraivaria, niin multa saattaa mennä järki. Tai ei tietenkään mene. Mutta entäs jos vähän menee?

Vittu. Sanotaan nyt vaikka niin, että so far, I'm not a fan on being pulla uunissa. Aika paskaa.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii ajatella, että tyhmä tyttö, olisi vain onnellinen siitä, että on hedelmällinen, koska niin moni haluaisi olla raskaana, mutta ei ole. Teille sellaiset terveiset, että toi on ihan sama kuin se, että ei saisi valittaa huonosta ravintolaruuasta, koska maailmassa on nälkäisiä. Tai ei saisi valittaa siitä kun aviomies käyttäytyy itsekkäästi, koska on sinkkuja. Tai että ei saisi vaatia parempaa yhtään mitään, koska maailmassa on heitä joilla ei ole yhtään mitään. Pitäkää itsetyytyväiset maailmantuska tunkkinne.)

***

Miltä tuntuu... kun 12 viikkoa on täynnä (joulun jälkeen 2016)

12 viikkoa on täynnä, ja pulla on edelleen uunissa. Hieno juttu. Mutta en vieläkään ole nähnyt tai kuullut mitään. Onkohan se siellä oikeasti?

Ultraan on sata vuotta aikaa. Joulu taisi vähän sotkea aikatauluja, sain ajan viimeiselle "mahdolliselle" päivälle ensimmäisen ultraan. Se pitäisi käydä ennen kuin viikko 14 (?) alkaa. En tiedä miksi.

Onneksi ei enää okseta kokoaikaa. Mitä kauemmas marraskuu menee, sitä vähemmän on huonoa oloa. Väsymys taas kasvaa kokoajan. Maha ei meinaa iltaisin mahtua housuihin, varsinkaan jos on syönyt hyvin ja kävellyt koko päivän (tai jos ja kun on jatkuva ummetus). Nappi ja vetskari auki paidan alla, vaikka ravintolassa. Ihan sama. Kiristää.

Nyt ollaan ainakin tietyllä tavalla selvillä vesillä, mutta en osaa vieläkään kertoa tästä ihmisille. Tiedän, että tosi moni ilahtuu, mutta en tiedä mihin väliin tällainen juttu heitetään. "Morjes, meille tulee lapsi." Puuh... Onneksi äiti hoiti äidin puolen tädit ja serkut jouluna. Hyvä äiti, kiitos! Kummallista, kuinka hankalaa positiivisen uutisen kertominen voi olla.

En ole juuri netissä seikkaillut, mutta nyt yritin käydä etsimässä taas vertaistukea internetistä tähän sekavaan oloon. Onko tämä vain hormoonien temppuja? Onko kaikilla ekakertalaisilla jatkuva epäusko tähän hommaan?

Virhe! "Mä oon niin onnenni kukkuloilla..." "Ihanaa aikaa!" "Nyt RV sitä+tätä ja oon silleen ja tälleen ja tää on kaikki niin mahtavaa!"

Miksi minä en ole onneni kukkuloilla? Tissit ei mahdu mihinkään, maha on kova, kaljaa ei saa juoda (no sais ihan vähän, mutta kalja ei maistu hyvälle kun siinä on se syyllisyyden tuoma sivumaku läsnä kokoajan), ihme tuntemuksia mahassa... En tiedä onko pulla elossa tai edes olemassa, ja töissäkin pitää esittää reipasta. Missä se onnen kukkula on, voisiko joku lähettää vaikka google-maps linkin, menisin sinne heti!

Sekava eukko.

Loppuun kännykällä otettu ja ei-jälkikäteen-muokattu kaverikuva Prahasta. Vietimme siellä viikonlopun ennen joulua. Hieno kaupunki, suosittelen. Ja hyvä reissu. Ihana mies!

"Otetaan kännykkäselffie."

Miltä tuntuu (1.11.2016)

Nyt uskallan julkaista tämän.

---

Kirjoitan tämän kirjoituksen tänään, 1. marraskuuta, tietäen, että en voi julkaista tätä moneen viikkoon. En ehkä julkaise ikinä, jos asiat menevät huonosti. (Toivottavasti minulla on rohkeutta julkaista sittenkin.)

Miltä minusta tuntuu tänään, kun sain neljä päivää sitten tietää olevani raskaana?

Meidän tapauksessa raskaus on toivottu. Ei varsinaisesti yritetty, mutta lopetimme aktiivisen estämisen muutama kuukausi sitten. Olisimme lopettaneet jo vuotta aikaisemmin, mutta en saanut lääkäriltä siihen lupaa kohdunkaulansyövän esiasteiden takia, jotka muhivat kohdunkaulassani. Toosani oli siis vähän pilalla (huomaa hermostunut yritys keventää aihetta ja toosa-sanan käyttö). Mutta tavallaan olemme jo vähän odotelleet, että koska koska.

Ensimmäisten "luomuviikkojen" aikana olin aivan sekaisin. Kukkuu! Tunsin ovulaation, ensimmäisen vuosikausiin, nipistelynä mahassa. Wow! Ja tunsin kaikenlaista muutakin uutta. Olin ihan varma, että heti tärppäsi. 15 vuoden ajan käytin hormonaalista ehkäisyä, joten se tila missä olin ollut, oli ainoa normaali minulle. Ja kun säännöllinen hormoniannos jätettiin pois, kaikki tuntui niin erilaiselta ja omituiselta, että ihan oikeasti kuvittelin olevani heti raskaana.

Kuukautiset tulivat, eikä edes oikeasti harmittanut, enemmän vain nauratti oma höperyys. Elämässäni on eräs toinenkin henkilö, joka on samassa jamassa samaan aikaan, ja joka luuli ihan samaa, ja nauroimme yhdessä kuinka hölmöiksi me, järkevät ihmiset, muutuimme yht'äkkiä. Itselleen nauraminen on onneksi tosi hauskaa.

Toisella kierroksella en ollut enää sekava. Oikeastaan aika lungi, ehkä hormonittomuus sopii minulle. Kierrokset eivät nousseet niin nopeasti, olin kärsivällisempi, ruokahaluni oli tasapainoisempi, välillä oli nälkä ja toisinaan ei maistunut, laihduin jopa pikkasen. Ja olin hieman helpottunut kun huomasin, että taas valuu, emme ole raskaana. Kaverin synttärit ja kaikkea muuta tulossa, sieniretki mökille, voin ottaa viiniä, jee! En ole synnärillä kun parhaat ystävämme menevät naimisiin kesällä, superjee!

Elämä jatkui. Ihana elämä.

Sitten kalenteri näytti, että taas olisi aika vuotaa. Odottelin kuukautisiani, mutta niitä ei kuulunut. Monena päivänä luulin, että nyt lähti, koska mahaan sattui. Poltti oikein, melkein samalla tavalla kuin kuukautisten aikana, mutta voimakkaammin ja vain muutaman minuutin kerrallaan. Yhtenä yönä jopa heräsin polttoon, niin voimakas se oli. Hengittelin sen yli ja jatkoin unia. Mutta vieläkään ei herunut. Sorruin internettiin ja luin alkuraskauden oireista ja kiinnityskivuista. Tein testin torstai-iltana, en uskonut haaleaa viivaa. Tein toisen seuraavana aamuna ja näytin tuloksen myös lapsen isälle. "Toi viiva tossa, sitä ei pitäisi olla, jos tilanne olis normaali." Ja hain vielä yhden testin ja tein sen lauantai-aamuna. "Ei se viiva tosta enää punaisemmaksi muutu."

Näistä tapahtumista on nyt muutama päivä. Soitin eilen neuvolaan ja sovimme ensimmäisestä neuvolakerrasta. Sain ohjeen käydä hakemassa vitamiineja ja välttää tiettyjä ruoka-aineita. Ja hoitaja kehotti innostumaan ja iloitsemaan uutisesta. (Hienosti hoidettu tilanne, muuten. Ensimmäinen kysymys hoitajalta oli "onko tämä onneksi olkoon -tilanne vai...?"). Sunnuntaina ällötti vähän koko päivän, eilen meni ihan hyvin, tänään jännitin pääsenkö kotiin asti töiden jälkeen ennen kuin laatta lentää. Ei se onneksi lentänyt ollenkaan. Ja liikunta auttaa näköjään ällötykseen. Salilla, kävelyllä, joogassa, pyörän selässä pinkomassa joogaan... ei ällötä.

Kai se on vaan uskottava, että olen raskaana. Ja että viidennellä viikolla. Mikä idea siinäkin on, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan ennen kuin mikään on hedelmöittynyt? Meikässä jakaantuu nuppineulanpään kokoinen pallura, siis parin millin soluhässäkkä, ei muuta. Tuntuu vaikealta antaa itsensä innostua asiasta, josta ainoat todisteet ovat viivat testeissä ja ällö olo.

Olen muuten käynyt ehkä viisi kertaa katsomassa niitä raskaustestejä roskiksessa. Siellä ne viivat on ja möllöttää edelleen.

On ihan helvetin vaikeaa olla puhumatta asiasta. Ymmärrän nyt miksi nettifoorumit ovat niin suosittuja. Asiasta ei tavallaan kannata tai saa puhua kenellekään, mutta toisaalta pää on täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. Ja välillä vähän huoliakin, että tänään ei ällötä, kuolikohan se jo. Vaikea keskittyä asiakaspalaverissa, kun kokoajan kiipeilee purjo. Netissä on vertaistukea. En halua kotona jauhaa jatkuvasti siitä, että ensiviikolla sillä nuppineulalla on jo sydän, ja mieti että mun mahassa tehdään verisuonia ja ja... En halua kyllästyä aiheeseen jo nyt, kun se on hädin tuskin mikään aihe. Mutta jumalauta kun se on vaikeaa! Typerä salaisuus!

Salaa toivon, että maha pulpahtaisi esiin todella nopeasti eikä asia pysyisi salassa jouluun saakka. Tai että joku kysyisi suoraan "oletko raskaan", niin sitten voisin sanoa "kyllä" (niin me sovittiin, jos joku kysyy suoraan, ei tarvitse valehdella, pätee tosin vain ystäviin ja perheeseen, ei työkavereihin). Jouluun on tosi pitkä aika.

En edes oikein tiedä miksi asiasta pitää olla hiljaa ensimmäisten kuukausien ajan. Tai siis tiedän, joo, koska keskenmenoriski on suurin raskauden alussa. Mutta kasvaako riski siitä, että kerron olevani raskaana? Ei! Helpottaako se ystävieni, muiden naisten ja miesten oloa, jotka käyvät saman joskus itse ehkä läpi, että he eivät tiedä muiden kokeneen saman? Ei, päinvastoin. Miksi tätä sitten pitää pantata?

Tietysti täytyy antaa toiselle aikaa sopeutua asiaan. Muistan kuinka vaikeaa hänen oli kertoa (tai antaa minun kertoa) läheisillemme, että olemme päättäneet mennä naimisiin. Jos olen ihan rehellinen, en tajua mikä siinä on vaikeaa. Miksi iloisten uutisten kertominen aiheuttaa paniikin? Mutta ei minun tarvitse ymmärtää. Minun pitää vain muistaa, että toiselle se on vaikeaa, ja että minä en voi yksin päättää miten näissä asioissa edetään. Vaikka olenkin oman elämäni kuningatar, niin en sentään yksinvaltias.

Alle viikko sitten kaikki oli tavallisesti. Nyt kaikki on erilailla.

Sekopäämuija.

Hiirenvimma goes Instagram

Olen huomannut, että Hiireltä alkaa pikkuhiljaa vapautumaan kaistaa luovuuteen. Tulee mieleen juttuja. Ja halu toimia juttujen eteen.

Erään erittäin ulkoilmapainotteisen mökkiviikonlopun jäljiltä löysin Hiiren Instagramista. Feisbuuk on niiiin täynnä ahdistusta, marinaa ja mainoksia. Siellä on liian vähän koiranpentuja. Mutta Insta, katsokaas kun siellä pitää aina olla se kuva. Mahtavaa!

Hiiri hakee siis sieltä nyt vauhtia burnoutin selätykseen. Ja inspiraatioita itseilmaisuun.

Saa seurata @hiirenvimma. Hästääg sosiaalinen media hästääg insta hästääg jo on aikoihin eletty :)

Mitäs täällä puuhataan?

 

Näyttää ihan kurpitsalohkoilta, oliiviöljyltä ja korianteri-chili-suola-mustapippuri-sekoitukselta.

Eihän täällä vaan ole tekeillä kurpitsakeittoa?

Raikas sienisalaatti

Hei! Nyt on suppiskausi. Ja suppiksista voi tehdä sienisalaattia.

Olen ollut vähän sienisalaattivastainen aikaisemmin. En ole tykännyt litsusta rakenteesta, enkä tunkkaisen rasvaisesta mausta, enkä liiasta suolasta. Mutta sitten aviomies pisti minut tekemään sienisalaattia, koska "se on tosi hyvää ja tosi helppoa". Ei hänkään ollut sienisalaattia aikasemmin tehnyt, mutta oli silti varma helppoudesta. No ok, tehdään sitten.

Joidenkin mielestä sienisalaatti pitää tehdä kermaan ja/tai smetanaan, ja suolasienten käyttö on myös erittäin yleistä. Mutta koska tein salaatin niistä aineista mitä oli kotona, käytin tuoreita sieniä ja turkkilaista jugurttia. Ja salaatista tuli mielestäni parasta! Raikasta ja kevyttä.

Tässä ohje.

 

Pilko tuoreet sienet (esim. suppikset tai kantarellit), sana 'hakkelus' kuvaa mielestäni hyvin toivottua lopputulosta. Ja paista niistä neste pois puhtaalla (eli ei rasvaa) pannulla käyttäen noin 70-80 % hellan levyn maksimitehoista. Siirrä nesteensä luovuttaneet sienet (kannelliseen) astiaan ja anna jäähtyä.

Pilko jäähtymisen aikana sipuli, myös hakkelukseksi. Lisää sipuli sienien joukkoon. Lisää myös suola (kohtuudella), mustapippuri (kohtuudella myös, ei pakollinen) ja valkopippuri (varovasti). Ja jos kaapista löytyy, tuikkaus sitruunamehua.

Sienet ja sipuli.

Lisää joukkoon turkkilainen jugurtti ja sekoita hyvin. Lisää lopuksi silputtu persilja. (Itsehän unohdin persiljan, joten kuvista se puuttuu, lisäsin sen jälkikäteen.) Done! Helppoa!

Sienet, sipuli, mausteet ja jugurtti.

Jos et ole varma tykkäätkö, tee salaattia ensin pieni määrä. On yhtä helppoa tehdä vähän kuin paljon. Sienten määrä on se joka määrää muiden raaka-aineiden määrät.

Jos käytät tuoreita sieniä, pilko niitä n. 3 kertaa sen verran kun haluat niitä lopulta olevan (ne kitistyvät todella paljon paistaessa). Sipulia saa olla n. 2/3 sienten määrästä (keltasipuli on ok, mutta joku hintsusti miedompi sopii myös, esim. punasipuli). Mausteita voi lisätä jälkeenpäin lisää, eli älä vedä överiksi, maistele matkalla. Jugurttia on oltava sen verran, että jokainen sipulin ja sienen pala saa hunnun. Ja persiljaa ei voi olla liikaa.

Salaatti on parhaimmillaan, jos maltat sen pötkötellä jääkaapissa yön yli. Ja se säilyy kunnes se on syöty. Nautitaan leivän päällä, lisukkeena esim. jauhelihapihvin kanssa, tai lusikalla suoraan purkista.

Sienisalaattileipä. Nam!

Peter Pan -syndrooma? Ja mainos

Alkuun varoitus: teksti on sisällöltään sellainen, että tein sitä varten uuden tunnisteen "diippiä shittiä". Ja lopussa on mainos. Eli nyt kannattaa lukijan vähän miettiä mitä haluaa, diippiä vai vaan trailerin. No niin, aloitetaan.

---

Olenkohan se vain minä, vai tuntuuko kenestäkään muulta koskaan siltä, että sukupolvi, johon itsekin kuulun, kärsii (kärsii? elää? potee? hilluu?) jonkinlaisesta Peter Pan -syndroomasta? Ei haluta kasvaa isoksi (mitä ikinä isoksi kasvaminen nyt tarkoittaakaan).

En ajattele, että ihmisten pitäisi elää elämäänsä samalla tavalla kuin joskus on ehkä eletty, tai samalla tavalla kuin muut elää. Kaikki saa tehdä mitä haluaa. Ja monessa kohtaa on pakko, koska esim. työelämä on muuttunut niin paljon viimeisen 30 vuoden aikana, ettei samalla tavalla voi enää töitä tehdä. On muututtava ja oltava valmis muuttumaan.

Mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei itselle anneta lupaa muuttaa mieltään. Ei ainakaan sellaisissa asioissa ja siihen suuntaan, että se "uusi mielipide" on "aikuisempi" kuin se vanha.

Siis jos on kaksikymppisenä ajatellut, että haluaa elämältään tiettyjä asioita ja ei halua toisia, niin ei anneta itselleen lupaa todeta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että haluaakin nyt erilaisia juttuja. Tai pyristellään vastaan, kun eteen tulee tilanne, jossa voisi astua seuraavaan tilanteeseen. Ei valmistuta opinahjosta vaikka voitaisiin, koska jotain. Tai ei uskalleta ostaa asuntoa, koska jotain. Ei sanota ääneen toiselle, että haluan lapsia (tai edes itselleen). Ei vaadita toiselta sitoutumista, vaikka oikeasti ollaan jo ihan yhdessä ja oma epävarmuus kalvaa mieltä, koska ei tiedä onko toinen samalla viivalla.

En haikaile mitään edellisiä "elämäntilanteita". En ole mielestäni koskaan ollut parempi kuin nyt. En kauniimpi, timmimmässä kunnossa, mielenkiintoisempi. Ei ole tippakaan ikävä sitä epävarmuutta mikä määritteli olemassa oloani teini-ikäisestä kahden kympin puoleen väliin, ei tip-paa-kaan. Ei ole ikävä tunnetta siitä, että olen sivuosan esittäjä muiden näytelmissä. Ei ole ikävä sitä kun teki sekä töitä että kävi koulussa. Ei ole ikävä vuokrakämpän muovimattoa.

Mielestäni elämäni on aina tällä hetkellä jotenkin parasta. Kaksi vuotta sitten oli parasta siihen mennessä. Tänään on parasta tähän mennessä. Luulen, että viiden vuoden päästä on parasta siihen mennessä.

Eikä tämä johdu siitä, että elämä olisi ollut paskaa. Ei todellakaan! Oli ihanaa hengailla kavereiden kanssa Kalevan pubissa töiden jälkeen, pelata jotain, juoda bisseä viimeisillä rahoilla. Oli ihanaa möyriä festareilla kuin seuraavaa viikkoa ja kaupan maitokaappia ei olisi. Oli ihanaa opiskella. Ihanaa ihastua, rakastua ja tarttua kiinnin toiseen. Oli ihanaa kun oli pileet joka viikonloppu. Oli ihanaa kun poikakaveri leikkasi tukan koneella niin lyhyeksi, että kallosta näkyi luiden muodot. Oli jännittävää ostaa ensimmäinen oma auto, ja jännittää pankissa saako asuntolainaa. Todeta, että kyllä me ostetaan nyt yhdessä asunto, ei meistä kumpikaan ole mihinkään menossa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka avioliitto, asia, joka oli ollut täysin tarpeeton eilen, oli tänään tarpeellinen. Ja kuinka mieli muuttui siitä "en mä kyllä varmaan halua lapsia" siihen "varmaan kaduttaisi myöhemmin jos ei edes yrittäisi, olishan se hauska nähdä mitä meistä syntyisi".

---

Olen kotona lenssussa ja katselen Netflixia. Ja sarjaa nimeltä Easy. Tai katselin, viimeinen jakso on katsottu. Olipa hyvä sarja/kausi. Ja viimeisessä jaksossa on aivan mahtava dialogi kahden veljeksen välillä.

Toinen veljistä on se "aikuinen", ja mielestäni tässäkin sarjassa jotenkin "onnettomaan asemaan" asetettu, mies, jolla on vaimo ja lapsi tulossa ja toimistotyö. Ja toinen veljistä on "cool, rento ja elämässä kiinni". Siis sellaisessa elämässä jota katsojan pitäisi ehkä itselleen haluta. Käy töissä kyllä, mutta coolisti kahvilassa, jonka takapihalla voi vaikka vetää jojon jos siltä tuntuu. Ja on aikaa hengailla tyttöystävänsä kanssa (tyttöystävän, ei vaimon) ja panna vähän bissee autotallissa. Viilusilmä, vähän löysä, mutta kato hauskempi kuin se toinen, jolla on "vastuuta" ja joka on "järkevä".

No, tämä "aikuinen" veli haluaa jotain tältä "rennolta" veljeltä, ja rento pistää hanttiin, koska (ei aivan suora lainaus) "I fucking love my life. So why would I want to work more and stress more and give that up?" Ja tähän veli vastaa jotain todella nerokasta (taaskaan ei täysin suora lainaus):

"Even if you try to stay in the same place, everything around you is gonna change. And everything you think is cool now isn't gonna be cool forever. And I just want to watch you grow as everyone around you grows. You are good at everything you do, you have great people around you, and that's not an accident. And I just wanna see you get rewarded for it."

Nii-in!

Tässä alla on sarjan traileri, joka keskittyy aika paljon panohommiin. Ei siinä mitään, panohommat on kivoja ja ne on kuvattu sarjassa hyvin. Mutta mielestäni sarja on paljon paljon älykkäämpi kuin mitä traileri antaa ymmärtää. Ja näyttelijät on tosi hyviä.

---

Loppuyhteenvetona:

Annetaan kaikki itsellemme ja muille mahdollisuus muuttaa mieltämme. Ja joku haluaa jotain, ihan sama mitä, ei pistetä hanttiin sen takia, että "ei mun/sen kuuluis tommosta haluta, kun eihän se oo tommonen". Onpas.

Ja katsokaa toi sarja. Se on hyvä.

Joka päivä jotain uunijuureksia

Inspiraatio voi lymytä yllättävässä paikassa.

http://nyt.fi/fokit/s1306079603635

Tein siis uunijuureksia ja kanaa.

Paloittelin perunan, porkkanan, sipulin, pari valkosipulin kynttä, ja palan juuriselleriä. Kuumensin voita kattilassa ja nakkasin juurekset kattilaan. Annoin kärytä, ja maustoin: suolaa, pippuria, paprikajauhetta, rosmariinia ja yksi kuivattu chili (semmonen ihan pikkarainen). Maustamisen jälkeen lorautin alle puolidesiä valkoviiniä kattilaan ja raaputin lastalla kaiken maukkaan pohjasta irti. Ja laitoin koko homman uunivuokaan. Koska on perjantai, hulluttelin vielä lorauksella kermaa. Ja vuoka uuniin.

Seuraavaksi ruskistin kanafileet, ja maustoin ne suolalla ja pippurilla. En siis kypsentänyt kanoja, ainoastaan ruskistin. Ja laitoin kanat juuresten päälle uuniin.

Asteita uunissa oli n. 180 astetta, mutta vähempikin olisi varmaan riittänyt. Koko setti oli uunissa n. 40 minuuttia, mutta tässäkin olisi 30 min varmaan riittänyt.

Koko homman ydinajatus oli, että pääsen ripeästi ja vähällä vaivalla keittiöstä sohvalle, ja anna ajan hoitaa homman loppuun. Katsoin Ensitreffejä boxilta ja odotin miestä kotiin.

Ei mulla nyt muuta. Syökää ihmiset vihanneksia!

Matkalla Amerikassa - Osa V - Yosemite

Hei täältä radiohiljaisuudesta, hei!

Siinä kävi sitten niin, että hiiri väsyi lopullisesti, litistyi työtaakkansa ja huonon meiningin alla. Sairastui uupumukseen. Oli uupunut. Sai burnoutin. Paloi loppuun. Miten sen nyt sitten haluaakaan ilmaista.

Kesäkuussa alkoi helpottamaan. Tai Juhannuksena. Joskus silloin. Ja nyt on asiat hyvin ja jaksaa taas. Ei ihan kaikkea ja kaikkia. Ei täysillä. Mutta ehkä paluuta 'täysillä menoon' ei enää ole, ollenkaan, ikinä. Ehkä jään tällaiseksi. Tämäkin on aivan hyvä.

Kerron joskus lisää, jäsentelen ajatuksiani, miltä se tuntui ja miten siihen jouduttiin ja miten sieltä pääsi pois. Ehkä jopa mainostan tekstiäni feisbuukissa, jos jollain muullakin viiraa vähän päästä, mutta ei ole varma mitä se on. Ehkä oma kokemus voi ehkäistä muilla samaa. (Tai oikeastaan luulen, että ei voi. Tulee jos on tullakseen.) No, se siitä.

Nyt jaan teille kuvia Yosemiten hillittömästä kansallispuistosta.

 

Ajoimme Yosemiteen heti aamulla ja saimme parkkipaikan vielä ihan kohtalaisen helposti. Puisto on tehty massoja varten, niin hyvin kuin sen voi massoja varten tehdä. On hyvä tie sinne ja pois, isot parkkialueet, monta leirintäaluetta, ja ilmainen bussi jolla liikkua alueen sisällä.

Olimme puistossa yhden päivän. Kävelimme kaksi reittiä, jotka valitsimme pituuden mukaan. Eli aika lyhyitä. Heinäkuussa oli kuuma! Ja nousua paljon. Syyskuussa Suomessa voisi varmaan melkein tuplata kilometrien määrän. Mutta maisemat oli mielettömiä. Ja oravat isoja.

 

 

  

 

   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvia tuli räpsittyä todella paljon, mutta ei niistä oikein näy se, kuinka valtavaa kaikki oli. Eikä tarvitsekaan, menkää itse katsomaan!

Yosemite päivän jälkeen yövyimme samalla leirintäalueella kuin edellisenä yönä, puiston kupeessa, mutta alueen ulkopuolella. Ja aamulla jatkoimme matkaa. Suuntana Californian rannikko ja Highway 1.

 

Matkalla Amerikassa - Osa IV - On the road - Kohti Yosemitea

Lähtiessämme Petalumasta (ja viinialueelta) poikkesimme reissun ensimmäisessä (ja jäikö viimeiseksi... hmm... en muista) Outlet-keskuksessa. Kuvittele Ideapark täynnä pelkkiä Outletteja.

Minulla oli yksi tavoite: löytää tennarit joihin vaihtaa hääpäivänä korkokengistä. Ja löytyihän ne, Conversen kaupasta. Löysimme tennarit myös kummitytölle (tosin ne eivät ole vielä sopivan kokoiset), Levikseltä vaikka mitä, Hilfigerin neulepaidan ja urheiluvaatteita kanssamatkustajalle. Upsista.

Rinsessa ja tossut.

Hard core -shoppailun jälkeen matka kohti Yosemitea alkoi. Alkumatka oli aika puuduttavaa, en-edes-muista-kuinka-monta-kaistaista moottoritietä kaakkoon. Pysähdyimme jollekin lounaan ja jälkiruokavälipalan hybridillä, eli jättiläismäinen suklaakakku kahteen pekkaan ja kahvit. Tiikerihai nieli asvalttia ja meillä oli ihan helvetin kuuma. Ilmastointi ei oikein toiminut (eikä me ääliöt tajuttu soittaa numeroon, joka meille oli annettu kaikkia mahdollisia auton vikatiloja varten. Hikiset pässit).

  

 

Tämä kakku metsästi kaikki alueen suklaakakut, söi ne ja kuoli ähkyyn. Ja sit me syötiin se.

Jossain kohtaa tie pieneni, kaistat hävisivät ja jotain maagista tapahtui. En tiedä miksi navigaattorimme ohjasi meidät sellaista reittiä, mutta hyvä että ohjasi.

 Kaukana on vuoria. Mennään sinne.

 

 

Yöpaikkamme ei ollut kansallispuiston sisällä, vaan sen laitamalla. Olisimme voineet saada parkkipaikan myös Yosemiten sisältä jos olisimme soittaneet samana päivänä puistoon ja kysyneet mahdollista paikkaa. Mutta seikkailuhengessämme oli sellainen minä-haluan-tietää-aamulla-missä-olen-seuraavan-yön kokoinen reikä, emmekä siis lähteneet "riskillä" puistoon. Laitama on hyvä, siellä ei ole karhuja (eihän?).

 

 

Leirintäalue oli reissun vaatimattomin. Ei suinkaan varustuksen perusteella, alueella oli ihan oikeat vessat ja suihkut ja jopa uima-allas (todella monessa paikassa oli uima-allas BTW). Mutta alue oli todellakin rakkauden ja remontin tarpeessa. No, ihan sama. Saavuimme paikalle kun oli pimeää, ja vietimme siellä todellakin vain kaksi unen täyteistä yötä. Naapurissa oli autollinen hollantilaisia, ja pääsin vähän höpöttämään hollantia. Hihi.

Saapumisilta kului syödessä ja kanssamatkustajan tehdessä kamerakokeiluja tähtitaivaan, Tiikerihain ja taskulampun kanssa. Minä toljotin tähtiä ja kuuntelin sirkkoja.

"Hei oo siinä ja kato tähtiin. Koita olla liikkumatta. Mä sanon sit kun saa liikkua."

Yosemite on niin älytön paikka, että se ansaitsee vähintään yhden oman postauksen. Mutta laitetaan tähän nyt jo tällainen tiiseri. Enskertaan! Moro.

And I was like WTF, mate.

Matkalla Amerikassa - Osa III - On the road - Muir Woods ja viinejä

Olimme ehtineet olla reissussa jo yli viikon kun oli aika toivottaa San Franciscolle hyvästit ja aloittaa kahden viikon California Road Trip. Tutustuimme ensin aamupäivällä paikalliseen itsepalvelupesulaan, koska eihän me nyt mitään barbaareja oltu. Pyykkejä emme ehtineet kuivamaan loppuun saakka, joten tungimme ne nahkeina pyykkikassiin, kipitimme takaisin hotellille, Chck-out ja bussilla autovuokraamolle. Heti kun käytännön asiat oli hoidettu (tässä on jääkaappi, eli kylmälaatikko, tässä on hella, eli kaksi propaanilla toimivaa keittolevyä, tässä on sekä olohuone että sänky, eli näin irrotat pöydän ja teet siitä sänkynpohjan), levittelin kaikki nihkeät pyykit pakettiauton takaosaan penkeille ja tuoleille, ja aloitimme seikkailun. Ensin kauppaan ruokaostoksille, sitten Golden Gate Bridgen juurelle ottamaan kuvia. Ja sitten sillan yli kohti jättimäisiä punapuita ja Muir Woodsin kansallispuistoa.

Paljon ehtii lyhyessä ajassa.

Tö vään.

Tö brits.

Hanimuunörs.

Oli se hieno.

Heippa Bay Area. 

Muir Woodsin kansallispuisto ja jättimäiset punapuut oli reissumme ensimmäinen todellinen luontokohde. Hieno puisto. Amerikkalaiseen tapaan kävelyreitit oli tehty todella helppokulkuisiksi. Mikä on tietysti hyvä, koska näin luonnosta pääsee nauttimaan vaikka pyörätuolilla. Mutta kyllähän se pikkasen erähenkeä poistaa. Kaksi reipasta partiolaista olisimme hyväksyneet myös tomua ja käpyjä jalkojemme alla.

 Puun historian lyhyt oppimäärä.

Metikkö.

Salaattia.

Söpöliini.

Kenottaja. 

Punapuu metsä oli täynnä aivan valtavan korkeita punapuita. Niskaan sattuu vieläkin kun ajattelen kuinka kenotimme ihmettelemässä jättiläisiä. Mahtavaa. Lämpötila oli kuuma, vettä kului, ja filmiä (tai muistikorttia). Räpsiti räps räps. Neiti Hiiri koki reissun ensimmäisen kuvausinspiraatiopuuskan. Räps räps.

Räps. 

Kaverikuva.

Paikallinen metsäkurre.

Metsässä kuului jatkuvasti lintujen tipitystä, raakkumista, lirkutusta ja vinkunaa. Ja pääsimme jopa näkemään pari komeaa paikallistirppalajia. Mutta yleisesti ottaen metsä esitteli meille enemmän flooraa kuin faunaa.

Valtava puu.

Kenottajat.

Siimeksessä.

Metsäpuro.

Metsäretken jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen kohti Californian viinialuetta ja ensimmäistä yöpymistämme leirintäalueella. Aivan Sonomaan asti emme illan suussa ajaneet, vaan valitsimme yöpaikaksi Petaluman. Ensimmäinen iltaruoka retkikeittimellä oli hyvää (tietysti, hyvä kokki) ja yö pakettiauton takaosassa sujui mahtavasti. Hyvät fiilikset, ehdottomasti!

On tö roud.

Let's camp!

Californiassa on kaksi viinialuetta (tai ainakin kaksi), Napa ja Sonoma. Napa on fiinimpi ja ehkä turistiystävällisempi. Mutta valitsimme silti kohteeksemme pienemmän Sonoman.

Sonoman kylä osottautui erittäin somaksi pikku keskustaksi. Oli kaupungintalo, pari ravintolaa, sisustuskauppoja ja herkkukauppoja joista sai paikallista viiniä, juustoa ja muita piknik-tarvikkeita. Ja tietysti muutama viinitilan oma kuppila, joten pääsimme viinien maistelun makuun.

Kaupungin talo.   

Homma meni niin, että viinitilan tiskiltä sai ostaa viinimaistelumenun 20 dollarilla, joka sisälsi lasilliset esim. viittä valitsemaansa tilan viiniä. Jos osti maistelun aikana tilan tuotteita, sai yhdestä tuotteesta 10 dollarin hyvityksen. Ostimme pariskuntana yhden maistelun ja pullon punkkua. Eli lopulta rahaa meni kymppi plus viinipullon hinta.

Neiti on hyvä ja valitsee listalta haluamansa tuotteet.

Maistelun ohessa maistattaja kertoi juttuja, asiallisia ja hieman asiattomiakin. Hauskaa oli. Maistattajan tavoitteena oli saada mahdollisimman moni ostamaan jäsenyys tilan viiniklubiin, sillä se oli ainoa tapa ostaa tilan viinejä. Tila myi viinejään vain suoraan tilalta, tilan kaupasta ja klubilaisille. Kieltäydyimme maantieteeseen vedoten klubijäsenyydestä ja keskityimme viiniin. Se oli hyvää ja siitä oli hauska puhua. Pääsimme jutulle myös muiden maistelijoiden kanssa. Esimerkiksi kahden Californialaisrouvan, joiden mielestä Teemu Selänteen pohkeet ovat ihanat ja jotka kehoittivat ohittamaan Los Angelesin kokonaan ja keskittymään sen eteläpuolella oleviin pienempiin kaupunkeihin. "LA is booring!"

Pyysin apua Sonoman turisti-infon neidiltä löytääksemme viinitilan, ei liian kaukaa keskustasta, jossa voisimme tutustua tilan viineihin, nähdä viinitarhoja, syödä piknikkiä tarhan pihassa ja nauttia maisemista. Ja saimmekin erinomaisen vinkin suunnata kohta läheistä Bartholomew Park Winerynä.

Maistelimme taas viinejä ja saimme erinomaista palvelua maistattajalta. Opimme viinin teosta ja rypäleistä vaikka mitä, ja saimme vinkin metsäpolusta joka kulkee tilan maiden rajoilla. Kuten tapaan kuuluu jos haluaa nauttia tilan piknik-alueesta, ostimme pullon viiniä, tällä kertaa roseeta, ja istutimme nälkäiset peppumme pöydän ääreen, söimme lounasta, ja lähdimme kävelylle.

Piknikpaikka. Just hyvä. 

Paikallisia herkkuja ja ei-paikallinen herk... mies.

Lounaan jälkeen vaihdoimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme kävelemään maistattajan ehdottamalle polulle. Maasto oli ihan himppasen erilaista kuin Muirin metsässä. Maa oli kuivaa ja pölyistä, polku ihan oikea polku ja korkeuserot melkoisia. Löysimme täältäkin metsälammen ja piilosilla olevia sammakoita. Ja huikeat maisemat. Kävelylenkki loppui viinirypäleiden keskelle.

Ihan kohta nurkan takaa tulee puuma.

Missä sammakko? 

Siellä sammakko!

Ei aivan paska.

Älä tule paha rypäle, tule hyvä rypäle.

Sonoma oli ehdottomasti vierailun arvoinen. Ja kauemminkin olisi voinut viihtyä. Oli kuitenkin aika parkkeerata Tony tö Tiikerihai taas Petalumaan parkkiin ja nukkua, kerätä voimia pitkään ajopäivään. Seuraavana kohteena suuri ja mahtava Yosemite.