Raparperia aamupalapöytään

Nyt on kesä!

Ei ehkä ihan joka päivä tunnu kesältä, mutta kyllä nyt on kesä. Raparperi sen todistaa! Se on kesän ensimmäisiä hyötykasveja, valmiina maukastamaan piirakoita ja kakkuja ennen yhdenkään marjan tai hedelmän kypsymistä. Ja tänä aamuna  rapsu pääsee ilahduttamaan meidän aamupalapöytäämme.

Kutsuisin tätä raparperimömmökkeeksi. Se on jotain hillon ja rapsukiisselin välimaastossa. Hilloksi sen tekisi hillosokeri. Ja keitoksi tai kiisseliksi perunajauhot, kanelitanko ja fariinisokeri.

Valmistus vie ehkä vartin, ja siihen sisältyy rapsun leikkaaminen ja kuoriminen. Kuori ja pilko raparperi ja laita kattilaan. Itselläni oli noin kuusi nuorta raparperinvartta, joista sain alle 2 dl raparperinpaloja. Laita kattilaan reilusti jauhettua kanelia, tilkka vettä ja noin pari ruokalusikallista sokeria. Fariinisokeri olisi täydellistä, itselläni oli käden ulottuvilla ruokosokeria.

Keitä hässäkkää kunnes raparperit ovat kypsiä, hajonneet ihaniksi suikaleiksi. Tarkasta maku ja lisää kanelia ja sokeria jos tilanne sitä vaatii. Siinä se. Valmista!

Koska vasta minä ja vapaamatkustaja olemme hereillä, saa mömmöke jäähtyä rauhassa, odotella, että kolmaskin perheenjäsen herää. Sitten syömme sen jogurtin ja rahkan kanssa. Lämpimänä sitä voisi syödä vaikka puuron seassa, ihan tuoreeltaan.

Jahas, taidan viedä tanssivan mahani takaisin sänkyyn pötköttämään. Voisin vaikka lukea kirjaa. Tai nukahtaa uudestaan, jos matkustaja sallii.

Nyt mä kasvatan viikset ja alan lipittään punkkua

Se on Maisteri Tammisto ny!

 

FM Tammisto ottaa vastaan onnitteluja somessa ja livenä. Ehkä pitää jotkut juhlat joskus. Ehkä.

Nyt vähän sattuu

 

Häppäräsilmällä kaikki hyvin

Olipa disko!

Ensin lisätestejä. Optikolla käynti. (Tiesittekö, että meitsi karsastaa? Minä en.) Lääkärin tarkastus. Ja sitten harsopipo päähän ja pöydälle.

Visuaalinen, minuutin Sandstorm. Vähän hermostuin ensimmäisen silmän kohdalla, toinen oli jo helpompi. Lepohuoneeseen teelle ja suklaalle.

Puudusaineen vaikutuksen loputtua erittäin kurja tunti. Lääkärin tarkastus ja lisää puudusta. Lopputuloksena onnellinen, sumuisesti näkevä, häppäräsilmäinen tyttö, isän käsikynkässä kohti kohtia.

Kuvat otettu muutama tunti leikkauksen jälkeen, puudutusaineen jämät silmäkulmissa.

   

Illalla miljoona silmätippaa väsyneisiin häppäräsilmiin. Ja nukkumaan kympiltä.

Tänä aamuna kaikki on jo lähes täydellisen selkeää. Silmät on auki, mihinkään ei satu, eivätkä silmät tunnu edes kuivilta. Mutta silmätippaleikki jatkukoon.

Kiitos leikkaushenkilökunta. Ja kotihoitajat. Lääketiede ja insinöörit ovat ihmeellisiä.

Hei hei, rillipiru

Vuosien odotus loppuu: perjantaina 21.3. minulle tehdään silmien laserleikkaus.

Vaikka minulla on ollut silmälasit yli 10 vuotta, en oikein koskaan ole tottunut käyttämään niitä. Ne on tiellä, välillä epämukavat, menee huuruun, unohtuu jalan alle, ilmankaan ei näe kunnolla, mutta kanssa on tylsää meikata.

Töissä, tietokoneen ääressä, jättiläispleksien kanssa vielä pärjää. Toki niitä saa olla putsaamassa kokoajan. Ja välillä pitää olla hetki ilman, jotta saa nenänvarren sormien väliin hierontaan. Mutta harrastuksissa silmälasit ovat tiellä. Ja nyrkkeilyssä suorastaan vaaralliset: kakkulat nakkaantuvat naamalta, joko toisen tai omien nyrkkeilyhanskojen toimesta.

Piilolinssejä olen tykännyt käyttää. Mutta ne ovat kalliita. Ja lieneekö syy koneellisen ilmastoinnin, mutta talvisin silmäni kuivuvat liikaa piilolinssien kanssa.

Mutta kohta tämä loppuu. Kävin tänään esiselvityksessä kuuntelemassa riskit ja kertomassa huoleni. Ja varaamassa ajan Silmäaseman Silmäsairaalan leikkaukseen alle 2 viikon päähän. Leikkaukseni tekee tämä mies, DrJ. Luottavaisin mielin annan sarveiskalvoni tämän miehen ja saksalais-sveitsiläisen laserkoneen käsiin.

Laserleikkauksen jälkeen elämä jatkuu hyvin nopeasti hyvin tavallisena. Tosin kontaktilajeja ei saa harrastaa muutamaan viikkoon, jottei kävis mitään. Eli nyt on seuraavan 10 päivän aikana pakko käydä paukuttamassa säkkejä ja tyynyjä oikein kunnolla, parin viikon edestä.

Hei hei, rillipiru.

Varoitan kanssamatkustajia jo etukäteen: Siirin silmämeikkileikit tulevat räjähtämään käsiin. Hip hei rajaukset ja varjostukset. Huraa!

Oodi reenikavereille

En ole joukkueurheilija. En pidä koulussa ryhmätöistä. En ehkä ole töissäkään kovin hyvä tiimityöntekijä. Tekisin mielummin itsenäisesti ja yksin. Yksinäinen susi.

Mutta reenaaminen yksin on ihan typerää.

Jos kehityksen kannalta tärkein asia on hyvä valmentaja, niin reenikaverit tulee hyvänä kakkosena.

Hyvä reenikaveri kannustaa ja repii sinusta enemmän irti, kuin mitä itse antaisit. "Tehdään vielä yksi ja se on sit siinä." Ja toisaalta reenikaverilla on "lupa" ja velvollisuus ymmärtää kun on paska meno, ja antaa vähän narua, lempeästi taputtaa selkään ja kertoa joku vitsi. "Mua pierettää koko ajan."

Reenikaveri voi huomata jotain mitä itse et huomaa ja auttaa kehittymään. "Hei kattokaa nyt mun pyllyä, puristanko mä sitä?"

Reenikaveri on syy lähteä reeneihin. "'No pakko mennä kun me sovittiin, että mennään."

Ja reenikaveri ymmärtää kuinka hienoa on, kun on oppinut jotain uutta. "Hei nyt sun käsi tulee tohon eteen niin, etten mä pääse vetään sua lättyyn!"

Olen ehkä onnekkain likka ikinä, koska minulla on monta hyvää reenikaveria. Siis kiitos Jutta ja Ville, Anna ja Piia, Mikko ja iskä. Ilman teitä olisi jäänyt moni lenkki ja maastavetoenkat tekemättä, hiihtää en osaisi vieläkään, eikä pataanottaminen olisi hauskaa.

Virtuaalinen pala kiitoskakkua. Kiitos!

PS. Al-le kuu-kausi laskias-pullaan on, las-kin ai-van it-se äs-ken, kun rupes tekeen mieli pu-ul-laa.

Siiri tö Thaistelija

Nokkelimmat pokkelimmat sen jo arvasivatkin: nyrkkeily on mun uusi-vanha juttu. Vanha se on siinä mielessä, että olen käynyt Tampereen Voimailuseuran kuntonyrkkeilytunneilla joitain, muutamia kausia (suosittelen, erittäin hyvää liikuntaa, ja reeneissä erittäin hyvä meininki). Uusi siinä mielessä, että nyt lajin nimestä on tiputettu "kunto" pois. Nyt on tosi kyseessä.

Nyrkkeilyfanitus taisi saada alkunsa kun olin Puolustusvoimilla töissä ja pääsimme työporukalla reenaamaan TVS:n opastuksella kuntonyrkkeilyä. Siitä se sitten lähti. Vauhtia ja voimaa! Pam pam pam!

En harrasta penkkiurheilua, kysymykseen "Ilves vai Tappara?" oikea vastaus on tietysti "no Koo Vee (daa ei kiinnosta plaa)", mutta Eva Wahlström on i-ha-na. Mikä kunto, mikä voima, mikä meno! Pääsin muutama vuosi sitten työtapahtumassa tapaamaan tämän ihmeellisen naisen livenä, jopa vaihtamaan muutaman sanan, ja uskokaa kun sanon, se mimmi on kuin viritetty jousi. Evan tapaaminen vahvisti sen, mitä olin hieman epäillytkin: nyrkkeilyssä on kyse jostain hienommasta, se on paljon enemmän, kuin mitä littanokat, raskaansarjan mestarit, joita on vedetty niin paljon turpaan, ettei ajatus eikä ässät enää kulje, antavat ymmärtää.

Kuten olen aikaisemminkin mainostanut, kävin syksyllä Polte-salin CrossCombat -tunneilla (kavereiden kesken Wompatti). Tunnista tuli todellinen viikkoni kohokohta. Tunti toimi, kuten 90-luvun huumevalistajat kertoivat pilven toimivan, porttilajina vahvempiin lajeihin. Varsinkin se potkutyynyjen rankaiseminen, huikeeta! Tiesin salilla olevan myös kamppailulajien harrastamismahdollisuus, mutta en uskaltanut kuin tirkistellä tatamilla hikoilevien ukkojen ja akkojen reenejä. Mutta kun tammikuussa oli tarjolla kamppailulajien peruskurssi, tunsin aikani tulleen. Nyt sinne!

Ja siellä sitä ollaan. Kahden kuukauden ajan ihanat valmentajat opettavat meille kaksi kertaa viikossa uusia tekniikoita lyödä, potkia, torjua, liikkua, väsyä ja hikoilla. Poltteen kamppailulajien peruskurssilla ei ole erikseen lajina nyrkkeilyä, joten valitsin lajikseni thainyrkkeilyn. Ja mikäs siinä, juuri se potkiminen, uutena tekniikkana, sai minut syttymään lajille uudestaan, hyvä hyvä! Kauniiden kesäsäärien kohtalo on lukittu.

Kun kurssi on käyty, voi osallistua varsinaisille kamppailutunneille. Ja thainyrkkeilyn peruskurssilla oppii siis sekä thai- että perinteisen nyrkkeilyn tekniikkaa.

Haluanko otella? En tiedä, ehkä en. Ja onko nimenomaan thainyrkkeily minun lajini perinteisen nyrkkeilyn sijaan? En tiedä, ehkä ei. Vaikka reeneissä potkutyynyn rankaiseminen ja jopa (ihanan Jutan kanssa) lähiottelu on hauskaa, on thainyrkkeily edelleen mielestäni vähän turhan "turpaanvetoa". Vai mitä mieltä olette?



Näyttää aika pahalta videolta. Mutta se on kumma kuinka vähän se oikeastaan haittaa ottaa osumaa. Ainakaan harjoitellessa. Ja jotta ei kävisi pahasti, pitää käyttää suojia.

Välineurheiluahan tämäkin siis on. Säärisuojat on upouudet ja vielä kaupassa, käsisiteet on kuntonyrkkeilyajoilta, hammassuojat on tietysti vaalenpunaiset, ja hanskat on siskon arpajaisvoitto (kiitos Anni, sulla on hyvät hanskat). Alasuojaa en halua vielä ostaa (siis mitä, piparisuoja, mitä?), eikä kypärääkään tarvitse, ellei ottele. Kassellaan sitä pataan ottamista sitten vähän syssymmällä...

(Tiesittekö, että hammassuojat lämmitetään kuumassa vedessä, työnnetään suuhun, ja ne muotoutuu oman leegorivistön mukaan? Minä en tiennyt. Mun suojat istuu paremmin kuin yhdetkään niistä teiniaikana käyttämistäni kidutusvälineistä, joita myös hammasraudoiksi kutsuttiin. Niin, ja ne on vaaleanpunaiset, jos unohtui mainita.)

Miksi nyrkkeily? Koska se on vaikeaa. Ja todella fyysistä. Se on kuin tanssimista, koko kroppa tekee töitä, monta palikkaa osallistuu samaan rakennelmaan. Siinä on paljon opeteltavaa tekniikkaa, mutta lopulta se tekniikka on saatava selkärankaan niin, että pystyy keskittymään eläytymiseen. Tai oikeastaan tässä tapauksessa vastustajan toimintaan ja siihen reagoimiseen. Ja toisaalta nyrkkeilyssä on tietynlaista raakuutta ja voimankäyttöä, jota tanssissa ei ole.

Ja voi että mikä olo reenien jälkeen on! Vähän sattuu ja särkee, väsyttää ihan älyttömästi, mutta onpahan antanut kaikkensa, ja unohtanut kaiken turhan ja epäolennaisen.

Fyysinen väsymys, suosittelen. Ei meinaan panta kiristä.

Kauneus on katsojan silmissä

Joulukuu 2013 oli märkä ja lämmin, ainakin Pirkanmaalla. Joulu oli musta.

En oikein ymmärrä säästä valittamista. Sillä eihän sille säälle mitään voi, turha kiukutella.

Kauneus on katsojan silmissä.

 

 

 

 

 

Onneksi aina voi hupailla.

 

Ei tekeminen tekemällä lopu

(Eikä tekevältä hommat. Eikä Siiriltä sanat.)

Hei taas ystävät! Olen ollut matkoilla. Ja sitä ennen pari päivää kipeenä. Joka aiheutti kamalan työ- ja koulukiireen, jotta ehti saada kaiken lupaamansa valmiiksi ennen matkaa. Eli kiirettä on pitänyt, en ole ehtinyt kirjoitella.

Enkä aio tämän enempää kirjoitella nytkään. Mutta heitän pari tiiseriä. Eli jotain mitä odottaa. Hiirenvimmaan on nimittäin työnalla:
a. syyskuun kooste (joka kiinnostaa ehkä eniten itseäni kuin teitä)
b. hurja kaksiosainen seikkailu "Martti ja Siiri metsäretkellä"
c. matkakuvia Maltalta.

Koska monet meistä kokevat asioita voimakkaammin visuaalisten ärsykkeiden kautta, heitän peliin myös pari tiiserikuvaa.

Metsä.

Ja meri.

Ja koska tulin juuri lenkiltä, jonka teemana oli "Mene niin kovaa kuin sujuvasti pääset", jonka tarkoitus oli sekä vauhdittaa aineenvaihduntaa (suolainen ruoka, kuuma ilma ja miljoona juotua vesilitraa = rrrrreilu turvotus) että potkaista arkiliikuntarutiinit käyntiin, ja jonka hyvästä ja sujuvasta vauhdista voin kiittää Mumford & Sons -yhtyettä, heitän mukaan vielä lenkkini avausbiisin youtube-videon muodossa. Tämän tulvahtaessa kuulokkeista jäi lämmittelykävely lyhyeen, oli pakko vaihtaa loikkimiseen.

Ihanaa, kipakkaa ja villasukkaista syksyä ystävät!

P.S. Lenkin aiheuttama endorfiini on tehnyt temppunsa, eikä edes hien haju tai huominen töihinpaluu haittaa meikän meininkiä. Joten jaan kanssanne vielä yhden älyttömän siistin biisin älyttömän hyvältä bändiltä nimeltään Rival Sons. Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa kuinka Ameriikan pojat laulaa ja soittaa. Ja jos pystytte, kuvitelkaa miltä tämä kuulostaa livenä esim. Pakkahuoneella.

<3

Kärsivällisyys ja ponitalo eivät mahdu samaan lauseeseen

Olisi ehkä pitänyt odottaa huomiseen, mutta en pystynyt.

 

PS. Kuka ei kuulu joukkoon?

Reippaat ne reippailee lomallakin

Hola!

Lupaan ryhdistäytyä Hiirenvimman kanssa kunhan ehdin. On ollut nyt vähän kiireitä pari päivää. Mallorcalla riittää tekemistä. Olen toikkaroinut kapeilla kujilla, tuijottanut katolilaisten palvontanukkeja, snorklaillut, mötköttänyt hiekkarannalla, kävellyt ja kävellyt ja kävellyt. Ja tänään myös pyöräillyt.

Enintään ensimmäinen ylämäkimutka takana, naama punottaa niin vähän.

Vaikka autolla pääsisi nopeammin (ja varmaan vähemmällä punotuksella), niin pyörällä liikkumisessa on silti joku hienous. Ehtii moneen paikkaan, koska välimatkat eivät ole niin "pitkiä" kuin kävellen. Ja toisaalta matka etenee niin hitaasti, että ehtii näkemään mitä näkee.

Huipulla on hyvät maisemat. Niitä ehtii katsella kun hengitys on tasaantunut.

Toki pyöräilyä on monenlaista: iisiä ja leppoisaa, ja tosissaan pyöräilyä. Lähdin iisille pikkutoppipyöräilylle, päädyin polkemaan tosissani. Mutta maisemat olivat huikeat. Ja myös päiväunet rannalla. Ja snorklailu (näin ainakin näääääääin ison kalan). Ja seura (Siiri <3 Yhteisvelallinen).

Los Biitsos.

Vettä ja suolapähkinöitä, niillä poljetaan 3-4 km nousut. Sluprs. Lääh. Ja sotkuti. No kyllä on syöty muutakin. Mutta suola, sitä tekee mieli kokoajan. Ensin pyöräillään omasta kylästä mäen juurelle. Sitten mäki ylös ja maisemapaikalle läähättämään. Sitten toinen mäki alas ja rannalle pötköttämään. Pötköti pötköti. Ja samaa reittiä takaisin.

Nynnyt tuli autolla.

Uskokaa tai olkaa uskomati, mutta ylöspäin meno on vielä helppoa: istu ja polje. Alaspäin mennessä on nokan edessä jatkuvasti serpentiinin seuraava mutka, pudotus alas. Siinä on fillarin jarrut kovilla kun Siiri tulee mutkatietä alas. Mutta teinpäs, meninpäs, uskalsinpas!

Lisää kuvia tulossa myöhemmin, nyt syömään. Adios!

Motivation station

Öh kuinka typerä otsikko. Mutta se tuntuu suussa hauskalta. Asiaan!

Viime viikkoina on tapahtunut kaksi asiaa (tai siis monta mutta kaksi joilla on merkitystä tässä postauksessa):
a. sovin aloittavani gradun elo-syyskuussa, teen sen aiheesta josta työnantajani haluaa, aihe liittyy projektityöskentelyyn, ja
b. Lumi-shopissa on taas alennusmyynnit.

Tapahtumasta a johtuen valmistumiseni ensi keväänä Filosofian maisteriksi on lähestulkoon varmaa. Kursseja on käymättä enää muutama, pari opintopistettä sivuainetta ja yksi pakollinen maisteriohjelman kakkakurssi. Ja gradu.

Tapahtumasta b johtuen muistin taas kuinka hyvältä näyttää Lumin (vai onko tuo Mahnin) Arthur Travel Wheeler -laukku. Olen jo vuosia halunnut hipaista lentokentillä kanssamatkustajien nahkaisia lentolaukkuja. Sellaisia joiden nahka on pehmeää ja tuoksuu hyvälle, jotka ikääntyvät kauniisti, kantavat kilometrit vaivatta. Ja sitten löysin sellaisen laukun kaupasta, rakastuin. Mutta yhteiselomme esteenä on (ei sukujemme paheksunta, vaan) muutama sata euroa. Tai pitäisikö sanoa esteenä on muutaman sadan euron puutos.

Yo dealer, where is my Wheeler?

Edellisen tutkinnon suoritettuani minun piti antaa itselleni valmistujaislahjaksi tatuointi. En ole saanut vieläkään aikaiseksi, sillä en ole ollut täysin varma mitä haluan itseeni ikuisesti piirrettävän. Mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan millä palkitsen itseni toisesta tutkinnosta: Filosofian maisteri Siiri Tammisto saa ostaa itselleen Arthurin elämän(matka)kumppanikseen.

Jos Arthur ei motivoi kirjoittamaan johdantoa, tappelemaan tekstinkäsittelyohjelman kanssa sivunumeroista ja istumaan viimeisetkin kakkakurssit läpi, niin en tiedä mikä. Eyes on the prize! Arthurin kanssa me sitten juomme punaviiniä lentokentän baarissa, suimme filosofiaviiksiämme ja olemme kuin ainoat jotka ymmärtävät koko maailmassa.

Oi onnea!

Ei vitsi, just tajusin: Hiirenvimmalla on tänään syntymäpäivä! Ensimmäinen kirjoitus on päivätty 12.6.2012. Huikeeta!

Se on synttärikakku.

Syntymäpäivän kunniaksi etsin käsiini kuvan mahdollisimman läheltä tuota päivämäärää. Facebookissa nappas: 9.6.2012 ystäväni Hanna sai kuvan minusta ja yhteisvelallisesta vaateliikkeen juhlissa. Rajasin pojun pois kuvasta, hygienia syistä.

Onnea Hiirenvimma!!

Oodi aamulenkille!

Meikäläisellä on ollut pipo hieman kireällä viimeaikoina. Panta on puristanut. Pinni on painanut.

Maanantaina pyöräilin kevään viimeiseltä balettitunnilta kotiin. Liikennevaloissa huomasin tien toisella puolella työkaverini juoksutrikoissa. Pomp pomp... vaihtuis ny jo noi punaset... pomp pomp. Ja kun vihreä valo syttyi, loikki typy tien yli ja ohitseni sellaisella fiiliksellä, tukka hulmuten ja kintut ilmassa liitäen, että ajattelin "vau, jos juokseminen olisi noin hauskaa niin minäkin tekisin sitä enemmän". Hyps pomps ja loiks!

 

Tiistai-iltana työpäivän jälkeen istuin kotona sohvalla ja katsoin ulos. Kiristi niin perkeleesti. Mutta en voinut jättää vierastamme (englantilaiset sanoisivat houseguest) yksin, enkä siis voinut lähteä ulos lenkille, tuntui kuin olisi kotiarestissa. Pesin vähän pyykkiä, pyörin sukissani. Jos vain pääsisin pihalle, lenkkarit jalassa hikoilemaan, niin ihan taatusti oloni paranisi. Kiris kiris, olin varmasti ihan kamala emäntä. Onneksi TV tarjosi hyvän elokuvan (sellaisen, jonka jälkeen ajattelee, että täytyykin lukea se kirja, jonka mukaan elokuva on tehty, uudestaan), joten en mennyt ihan kiukussa nukkumaan. Mutta laitoin kuitenkin herätyskellon soimaan 6:25 ja varasin aamulenkkioikeuden.

 

Piip piip plimp plomp. Ei se helppoa ollut, mutta olin niin varma, että oloni paranee, että sain itseni ylös, ulos ja lenkille alle 10 minuutissa. Ja voi että! Napakka 25 minuutin lenkki järven rannassa, sprintti puhelinpylväälle ja kävely seuraavalle, ja uudestaan. Hiki nousi ja keuhkoissa tuntui. Ja näin ainakin viisi koiraa.

Vaikka työmatkapyöräily ja -kävely on piristävää, ei kunnolliselle aamuhikoilulle vedä kyllä mikään vertoja. Varsinkaan sateisen yön jälkeen, aamuauringossa, kun ilma on raikas. Olen kuin uudelleen syntynyt! Ei harmita huominen tentti, ei toukokuulle kasautuneet kouluhommat. Ei tyhjenevä pankkitili eikä lentoliputtomuus.

 

Oikein hyvää huomenta ystävät!

I'm dreaming of a white....

...latu. Kyllä, luitte oikein: latu.

  

Reipas hiihtäjä mehutauolla. Jalassa uudet, omat monot. Kuva Martti Tammisto.

En tiedä mikä minuun on mennyt, miten sekaisin pitää ihmisen olla, että se alkaa nauttimaan hiihtämisestä. Onko keski-ikä saavutettu? Olenko tullut vanhaksi?

Punottava suksiakka.

Vai onko syy kenties tasaisen järvenjään, hyvän seuran ja auringonpaisteen? Onko syy teknisten vaatteiden mukavuudessa ja kohtalaisessa peruskunnossa? Onko syy siinä riemun tunteessa kun tajuaa, että lapsena tahkottu hiihtotekniikka löytyy selkärangasta 20 vuoden jälkeen?

 

Me tässä tutustutaan. Vanhaneiti vasemmalla suvaitsi jopa tulla rapsulle. Koirakuvat Martti Tammisto.

Syytämmekö jäällä tavattuja koiria, jotka rentoudellaan ja happy-go-lucky asenteellaan saisivat kenen tahansa yrmyn hymyilemään?

Vai johtuuko kaihoni siitä, että kun nyt katson ikkunasta ulos, siellä on harmaata ja märkää ja mun nenä ja silmät kutiaa?

 

 

En tiedä. Mutta ihan shaamarin siistiä se hiihtäminen oli. Ensi talvena valloitan mäkimaastot, ahtaudun pururadalle sukkahoususauvojien riesaksi.

Latua perkele!

Mistä on parhaat työpaikat tehty?

Toimistokoirista!!

Vuh!!

Koiralta opittua

Koirilta voisi oppia paljon muutakin. Mutta keskittykäämme olennaiseen eli kykyyn rentoutua.

  

 

Koira ei koskaan mieti käydessään päiväunille olisiko jotain "tärkeämpää" tekemistä juuri nyt.

 

Ottakaamme oppia. Jos nukuttaa, nuku.

Pakkasakka

En tiedä johtuuko talvi-ihastukseni siitä, että olen joulukuussa syntynyt. Vai siitä, että olen ymmärtänyt että talven kylmyys on pukeutumisesta kiinni. Mutta minä pidän talvesta. Ja tarkoitan siis sitä talvea, jossa on lunta ja pakkanen.

Jääseikkailija S. Punanenä.

Pidän talven väreistä ja sähköstä. Pidän siitä kuinka järven jää pitää kammottavaa pauketta ja värähtelee. Se pelottaa. Otan kiinni kädestä ja muistan että luonto on minua mahtavampi. On ihmeellistä kuinka voin tänään kävellä samassa kohtaa missä kesällä uin. Tuolla jään alla on kaloja.

Nyt hymyilyttää jo, ranta on lähellä. 

Pidän siitä miten puut piilottavat ravintoaineensa syvälle sisuksiinsa. Karu on kaunista.

  

Pidän narinasta joka kuuluu jalkojen alta kun kävelee lumella. Pidän muodoista jotka talvi saa aikaan.

Neljä vuodenaikaa. Jokainen yhtä hyvä.

Pitäisiköhän taas opetella hiihtämään?