Sovituskopissa

Minulla on kallis vaatemaku. Rahatilanne ei kuitenkaan anna myöten hard core shoppailua. Tykkään kierrellä kaupoissa, hypistellä. Mutta ostopäätöstä tehdessäni yritän aina ajatella onko kyseinen vaate juuri sitä mitä olen pitkään jo hamuillut. Toisaalta jos löydän jotain erityisen hyvää, saatan ostaa samaa vaatetta useamman kuin yhden.

Vaatekaapistani löytyy tämä paita 2 x valkoisena, 1 x punaisena ja 3 x mustana.

Jumppavaatteet ovat hankala sijoituskohde. Tiedän hyvien urheiluliivien merkityksen, ei tarvita montaa pomppua huonoilla liiveillä ja merkitys on ns. tuntuva. Ja hyvät pomppuliivit maksaa auttamatta vähintään 50 euroa. Mutta olen pihi ostamaan mitään muita liikuntavaatteita. Liikun huononakin viikkona vähintään 4 tuntia, usein peräkkäisinä päivinä. Joten urheiluvaatekertoja pitäisi löytyä kaapista enemmän kuin yhdet. 

Muutokset vaatekoossa ja liikunnan määrä (eli vaatteiden kova kulutus) ajoivat minut ostoksille, tarvitsin uudet jumppahousut. Etsin kireitä housuja joihin muhku bootyni mahtuu, joissa on mukava liikkua ja jotka ovat kivan näköiset. Mission impossible siis.

No ei aivan! Yllättävän hauskoja pöksyjä löytyi, ja kahlasin siis vain alennusrekkejä.

Ensimmäiseksi sovitin Niken täyspitkiä trikoita, joissa oli musta, mattapintainen takapuoli, mutta etupuolella oli kultainen kangas peitetty reikäkankaalla. Lopputuloksena oli kultaisena hohtava ja todella eläväinen pinta. Hauskat byysat, mutta housujen pituus ja turhan selkeästi erottuva keskisauma eivät olleet ihan perrrfect.

Diskopers... eiku diskopallo!

Adidaksen saumattomat caprit ihastuttivat materiaalillaan, värillään ja fiiliksellä. Kipikipi kassalle. Olisi vain pitänyt muistaa kultainen sääntö: kokeile vaatetta myös yhtä kokoa pienempänä. Heti ensimmäisissä balettireenissä housut osoittautuivat liian isoiksi, jouduin nykimään niitä ylöspäin liian monta kertaa. No, onneksi siskolle kelpaa.

Kopissa...

...ja netissä adidas.fi.

Lähdin ostoksille oikeastaan löytääkseni yhdet tietyt housut. Näin ne internetin ihmemaassa, jonkun hemaisevan bloggarin päällä ja ihastuin. Hauska ja epämääräinen kuvio hämäisi varmaan huonotkin kinttumöykyt hyviksi. Löysin ja sovitin housuja kaupassa, mutta ymmärsin kokeilla saman valmistajan samasta Tight fit -mallista yhtä kokoa pienempiä housuja. Ne menivät jalkaan ongelmitta, joten tiesin pienemmän koon olevan parempi. Mutta juuri näistä housusta ei sopivaa kokoa enää löytynyt.

Voittajahousut: Nike Legend Tight Fit

Etsin housuja lopulta noin viidestä urheiluvaateliikkeestä, mutta no luck. Onneksi on internet! store.nike.com ja klikiti klik. Housut maksoivat Niken verkkokaupassa vähän vähemmän kuin muualla, mutta postikulujen jälkeen maksoin housuista noin 5 euroa enemmän nyt kuin mitä olisin maksanut jos olisin löytänyt ne kaupasta.

Aivan sama, ei haittaa! Täydellinen istuvuus, mukavan korkea vyötärö, hauska kuvio ja napakka materiaali (on muuten 50% kierrätetyistä matskuista valmistettu).

Samalta reissulta löytyi myös uudet kesähousut. Vaikka olen monta kesää peräänkuuluttanut löysien "poikapöksyjen" perään, en silti heti lämmennyt näille G-Starin lökäpöksyille. Väri oli muka väärä ja malli liian kummallinen.

Mutta kierrettyäni hetken kaupungilla totesin, että nämä olisivat juuri ne housut, joita olen etsinyt: löysät ja poikamaiset mutta silti istuvat siitä mistä pitää. klassiset väritykseltään jotta niihin voi yhdistää vaikka valkoisen kaulus- tai t-paidan ja asiallisen yläosan ja siistien nahkakenkien kanssa toimisto- ja asiakaskelpoiset.

Ja mikä tärkeintä: ne ovat vähän hassut. Kesä, anna tulla vaan! Näistäkin housuista ostin kahdesta sovittamastani koosta ne pienemmät.

Mitä tästä opimme?
1. sovita aina kahta rinnakkaista kokoa
2. hyvää jaksaa odottaa

Epämukavuusalue

Tiedättekö miksi Jillian huutaa Biggest Looserissa hirveyksiä kilpailijoille?

Ei siksi että Jillian olisi ilkeä eikä edes vaan siitä syystä että TV-sarjaan saataisiin draamaa. Se huutaa koska se haluaa niiden kilpailijoiden antavan kaikkensa. Se haluaa puskea ne pois mukavuusalueeltaan, kauas, kauas pois.

Unless you faint, puke or die, keep working (kuva).

No kai siihen vähempikin riittäis?

Joskus vielä kirjoitan miksi ja kenelle voisin suositella Personal Traineria. Mutta ehkä tärkein asia mitä Rainerin pitäisi saada valmennettavassaan aikaan on, että valmennettava oppii tekemään enemmän ja paremmin kuin mihin hän kuvittelee pystyvänsä tai mitä jaksavansa. Ei se mitään raivohuutamista vaadi. Mutta mietitääs:

Kuinka saada ihminen tekemään enemmän?
a. "tee sen verran kun jaksat ja se on sitten hyvä ja riittää"
b. "no yrität parhaasi ja tee vielä yksi"
c. "teet mitä minä sanon, älä mieti vaan tee"

Jossain Jutta ja supermöyhöt -jaksossa oli tyttö joka toivoi että prosessi tapahtuisi hänen omilla ehdoillaan. Se lause oli vain yksi muide joukossa eikä siihen puututtu mitenkään ohjelmassa. Ihmettelen kyllä että miksi ei. Tyttö painoi ainakin 2 normaalipainoisen naisen verran. Ja oli elänyt elämänsä omilla ehdoillaan. Nyt hän olisi halunnut että joku silittää hänen päätänsä puoli vuotta ja hän siinä samalla vähän laihtuu. Että kaikki olisi jotenkin mukavaa.

Jos haluaa muuttaa omaa fyysistä kuntoaan parempaan suuntaa, se tapahtuu vain ja ainoastaan tekemällä enemmän kuin on tähän saakka tehnyt. Tämä on ihan alakoulu matikkaa. Tekemällä saman verran mikään ei muutu. Ja se "enemmän tekeminen" tarkoittaa, että on mentävä pois omalta mukavuusalueelta.

Tämä kuva on tässä koska a. se on söpö ja b. koska se muistuttaa meitä siitä miten me yritämme kannustaa lapsiamme ja koiranpentujamme uskaltamaan ja tekemään enemmän, jotta he oppisivat elämään. Miksi emme sitten vaadi sitä enää itseltämme? (kuva)

Mukavuusalueelta poistuminen on vaikeaa, tiedän. Mutta ilouutinen on, että mukavuusalue kasvaa sitä mukaa kun sieltä poistuu, se laajenee. Mikä oli ennen hankalaa, ei ole sitä enää. Ja sieltä poistuminen helpottuu myös, kynnys madaltuu joka kerta kun sen yli tamppaa. Mukavuusalue on kuin rinkula taikinaa: mitä enemmän rengasta venytät, sitä ohuempi siitä tulee.

Jos ei itse saa itseään työnnettyä pois sieltä missä asiat on mukavia ja helppoja, ja kuitenkin haluaa parantaa kuntoaan, kannattaa etsiä apua. Jos siitä ei halua maksaa (en kyllä heti keksi parempaa sijoituskohdetta mutta...) voihan sitä löytää muualtakin. Mutta muista: kuka ikinä sinua töniikään, saatat vähän suuttua sille. Pyydä siis apua henkilöltä joka sietää sitä että suutut sille (ja jolle sinä siedät suuttua).

Ei sitä sattumalta sanota mukaavuusalueeksi: sen ulkopuolella on epämukavuusalue. Ja tulokset.

Kateellisten panettelua

Ilmiö ei ole ilmiö ennen kun nokkelimmat pokkelimmat kirjoittavat kirjoituksiaan joissa tehdään selväksi kuinka typerää koko touhu kirjoittajan mielestä on ja kuinka ilmiön ihmiset ovat sopuleita. Ja kun joku sopuli tai ammattiloukkaantuja loukkaantuu, esimerkiksi kommenttilootassa, niin loukkaantujaa voidaan sitten valistaa millaisesta tyylilajista kirjoituksessa on kyse. Voidaan laittaa linkki wikipediaan jotta loukkaantuja voi käydä oppimassa mitä on ironia ja mikä on Kolumni.


En loukkaantunut kyseisestä nokkelasta kirjoituksesta, enemmänkin mua nauratti. Klikkasin auki jokaisen linkin johon teksti ohjasi ja ilostuin taas lisää siitä miten ihmiset kokevat liikunnan riemua. Mutta se on kummallista, että kommenttilootassa puolustellaan kirjoitusta menemällä sen ironia-sanan taakse piiloon. Siis mitäs mieltä nyt tässä oltiin, vai oltiinko mitään, vai haluttiinko vain provosoida? Multa jäi koko kirjoituksen pointti tajuamatta. Ehkä proteiinipirtelö on sekoittanut mun pään.


"Vaikka nykyinen puoliammattimainen fitness-elämäntapa näyttääkin pintapuolisesti ihanan terveelliseltä, se on vain yksi naisten ulkonäköfriikahtelun muoto, joka on hyvin läheistä sukua ikuiselle laihduttamiselle, silikonishoppailulle ja sille, että jokaisen naisen kuuluu ihan sukupuolensa takia olla vähän tyytymätön vartaloonsa."

Kuulin kohtalaisen luotettavalta taholta väitteen (joka tahon mukaan on tietyissä piireissä yleisesti tiedossa vaikkei asiasta juurikaan möyhätä), että suurimmalla osalla fitnesurheilijoista (en ole varma onko tämä nyt oikea yläkategoria, mutta ehkä ymmärrätte) on syömishäiriötausta. Että jossain kohtaa on joko jätetty syömättä kokonaan, oksennettu tai painettu omenan voimalla lenkkipolkua tuntikausia. Kuulostaa uskottavalta. Jokainen voi sitten itsekseen miettiä, että onko se huono vai hyvä asia, että naiset (joo, puhutaan nyt vain naisista) joiden suhde liikuntaan, ruokaan ja/tai omaan vartaloon on ollut joskus ns. epäterve, liikkuvat ja syövät ns. liikunta-alan ammattilaisen ohjeiden mukaan tähtäimessä kisalavalla keikistely.


Eli joo, onhan tässäkin monta näkökulmaa. Mutta se, että käy viisi kertaa vikossa salilla, ei ole puoliammattilaista fitness-elämäntapaa. Se on sama kun väittäisi, että kerran viikossa laskettelu on puoliammattilaista laskettelua.


Omasta itsestään tykkääminen on tavoittelemisen arvoinen asia. Ja syylistäminen siitä ettei ole tyytyväinen itseensä, ei auta. "Sun täytyy nyt vaan tykästä ittestäs semmosena kuin oot". Kiitos. Sen lisäksi, että en pidä itsestäni mahamakkaran ja yli paitojen vyöryävien tissien takia, en nyt pidä itsestäni koska en pidä itsestäni. Huoh.

"Koska kukaan ei virallisesti halua myöntää tavoittelevansa laihempaa olemusta, he tavoittelevat sitä, että näyttävät "terveiltä ja hyvinvoivilta". Ai niin, ja "kiinteämmiltä". "

Vaikka mallit ja filmitähdet ovat vuosi toisensa jälkeen laihempia, on silti so-not-cool haluta olla laiha. Laihuudesta on tehty kirosana, joten sen tilalle on keksittävä jotain muuta. Jopa laihat ei halua olla laihoja. Joten ei kai kukaan ei-laiha myönnä haluavansa olla laihempi. Heti joku (laiha tai joku joka on niin saatanan sinut itsensä kanssa) motkottaa kuinka "laihuus ei ole mikään itseisarvo, ei laihuus tee onnelliseksi". No ei tietenkään tee. Mutta jos pitää omasta ulkonäöstään, kokee että se mitä on sisällä näkyy myös ulos, se tekee. Ja jos henkilöllä (halusin laittaa että mulla mutta kun ei mulla enää ole) on ylipainoa, itsestään tykkääminen voisi olla helpompaa jos vaatteet istuisi nätimmin, mahtuisi istumaan yhdelle bussin penkille, olisi pienempi eli laihempi.

Ilmiölle löytyy aina vastailmiö. Olen varmaan tosi sopuli kun haluan vähemmän selluliittiä, kiinteämmät käsivarret ja pyöreän pyllyn. Olisi coolimpaa möykätä kuinka ei todellakaan urheile yhtään tai halua lihaksia ja rahka on pahaa. Mun mielestäni kaikista cooleimpia on aina olleet ne, jotka tekee mitä itse haluaa välittämättä trendeistä.


Mikä meitä naisia vaivaa? Onko tuplaX-kromosomin syy, että olemme niin herkästi katellisia toisillemme? Jos toinen nainen saavuttaa jotain, on helpompaa jauhaa kuinka noloa kun se haluaa saavuttaa tommosia juttuja ja tekee töitä sen eteen. Miksei voi vaan olla että vau! Siis miettikääs: jos mies haluaa urheilla, juosta maratonin, tehdä teräsmiehen tai muuten vaan huitoo illasta toiseen urheilemassa, ei se ole kenenkään mielestä pöpipäätouhua. Mies vain on urheilullinen ja tavoitteellinen. Tai ei kukaan edes mieti millainen se on, se on vaan mies. Ei kukaan siitä miehestä sano että "se yrittää olla parempi kuin muut" tai että "rauhottuis ny, kauheeta tommonen vouhoominen". Mies, joka on ollut aina pullukka, laihduttaa pullukan pois aikuisena, keksii miten ei tarvitse olla pullukka. Ei kukaan sen miehen kavereista närkästy, tuputa pullaa että ota ny eihän toi voi olla sun luonnollinen koko, istu ny sohvalle välillä, älä niin isoja painoja yritä nostaa. Jumalauta!


En ole vielä löytänyt juttua siitä kuinka joku on alkanut urheilemaan enemmän ja jättänyt palaveripullat syömättä, ja on siitä johtuen tullut väsyneemmäksi, vitutus on lisääntynyt ja olo on muuttunut raaskaammaksi ja huonovointisemmaksi. Mutta olen elänyt kodissa, jossa ollaan selkeästi tyytymättömiä omaan kroppaan ja ylipainoon, mutta koska se "kokonaisvaltainen elämänmuutos" (jota coolit ja kuntoiluun ironisesti suhtautuvat voivat nyt käyttää kirosanana) on jäänyt tekemättä, kaikki mitä on joskus saatu elopainosta laihduttamalla pois on tullut takaisin. Välillä korkojen kera. Ja taas ollaan tyytymättömiä.


Liikunnan hyötyvaikutukset, they are all in my head! Myös se oli kuviteltua, että "vuoden piristäjäksi" työpaikan pikkujouluissa valittu henkilö oli viikon sairasloman jälkeen niin kiukkuinen, että kaksi työkaveria kysyi leijonankesytys äänellä kahvihuoneessa onko kaikki kunnossa, pelotat meitä.


Oho, sain sittenkin vähän kierroksia kerättyä. Hehe! Olen tuohtunut. No en jaksa olla.

Kateellisten panettelua, mä sanon! Joten jatketaan me nyt tän mun kuntoprojektin katsomista.

TuplaEU

Viikon saikku = Ei urheilua = EU
Uniongelmat = Ei unta = EU

EU + EU = Tämmönen:

 

Hyvää maanantaita!

Löysin uuden ystävän - Shakshukan

Yhteiselo taitavan ja innokkaan kotikokin kanssa laiskistuttaa. Arvostan kotiruokaa äärimmäisen paljon, vältän eineksiä kuin ruttoa ja ainoa valmisruoka, mihin joskus sorrun, on kaupantädin salaatti ja kala. Mutta jos mökötän yksin kotona lounasaikaan, en millään jaksaisi vaivautua valmistaa vain itselleni ruokaa.

Onneksi on Eeva Kolu ja Kauhaa ja rakkautta. Eevalla on hyvä maku, hän saa sekä perinteiset että eksoottisemmat reseptit kuulostamaan herkullisilta ja vaivattomilta valmistaa. Eeva inspiroi!

Jonkin sortin "foodiena" ei usein törmää täysin uusiin ruokalajeihin. Jos nimi on outo, valmistustapa tai raaka-aineiden yhdistelmä ei. Mutta onneksi toisinaan yllättyy. Eeva nimittäin esitteli Lähi-Idän ruuan nimeltään Shakshuka: "simppeli ruoka, jossa yhdistyvät mausteinen tomaattiliemi ja siinä kypsiksi paistuvat kananmunat." Aasialaisessa ruuassa paistettu kanamuna riisihässäkän päällä ei ole mikään yllätys. Mutta Shakshukaa vastaavaa ruokaa en keksinyt. Mikäs siinä, kokeillaan!

Koska Eevan resepti oli kahdelle hengelle, puolitin raaka-aineiden määrät, munia lukuunottamatta. Niin, ja koska kotona ei ollut fetaa eikä paprikaa, mutta purjoa, chiliä ja parsakaalia oli, sävelsin vähän. Silppusin parsakaalin vartta chilin, purjon ja valkosipulin kaveriksi. Maustoin ja valmistin ruuan muuten Eevan ohjeiden mukaan, fetan sijasta käytin raejuustoa.

Lounas. 

Olipa helppo ja herkullinen ruoka. Ja nopea. Ja vahingoissa kasvisruokaa.

Onnistuminen todisti sen, että uusiakin reseptejä voi kokeilla säveltäen, jos vain löytää punaisen langan. Tässä tapauksessa se taisi olla pavut ja tomaatti, mausteet, valmistustapa ja muna. Mutta luulen että tuonne voisi silputa mitä vain vihanneksia kaapista löytyy.

Suosittelen, tehkää oma versio!

Sairrrrras lintu, taas!

Nyt leipoo reilusta: olen taas kipeenä! Tammikuussa selätin flunssanpoikasen yhden päivän aikana juomalla teetä ja vettä. Ja tietysti chilikeittoa. Nesteytys liikutti liman pois.

Nyt on vähän eri juttu. Särkee. Kuumottaa. Kurkku on kipeenä. Fak this shit.

Jos olisin yhtä söpö kipeenä, saisin varmasti jonkun rapsuttaan mun kipeitä lihaksia. Kuva.

Miten tässä on näin käynyt? En nuorempana ollut ikinä kipeenä. Tai no, en ikinä ikinä. Mutta todella harvoin. Söin ensimmäisen antibioottikuurini yli kakskymppisenä. Ja nyt joku tappajaposkiontelontulehdus tai verikusitauti saa mut kiinni kerran vuodessa. Onneksi en sentään harrasta mitään "heikkoja oloja", eli sitä kun on vähän puolikuntoinen muttei oikeasti kipeenä. Olen joko terve, tai en. Mutta mielummin olen.

Yritän tässä nyt keksiä jotain kotilääkettä tähän hommaan. En oikein perusta noista perusflunssalääkkeistä. Särkylääke ja kofeiini on jees jos on pakko toimia. Mutta nyt mun pitäisi vaan levätä. Tuntea tämä särky. Parantua, ei peitellä oireita.

Hunaja ja inkivääri ovat kai perinteisiä flunssalääkkeitä, niistä on helppo tehdä toti. Ja valkosipuli, raakaa valkosipulia voi hinkata näkkileivän pintaan. Piparjuuri auttaisi myös, sekoitanko tahnaa valkosipulin kanssa näkkärin päälle?

Mutta kertokaas viisaat, mitä yrttiä tai mineraalia sitä pitäisi itseensä tankata jotta ei tulisi kipeeksi in the first place? Haluaisin jotain luontaista apua. Mutta onko tässä nyt tyydyttävä tavalliseen monivitamiiniin ja käsienpesemiseen?

Äh! Miksei popcorni ja tumma suklaa auta pysymään terveenä.

Sankarihommiin!

Tammikuussa oli reenit. Kolme varttia tuskaista kantamista, kyykkäämistä, punnertamista ja portaiden juoksemista ylös ja alas. Brutaalia. Hikistä. Hauskaa. Ja kun homma oli ohi, pyysin että vielä vähän jatkettaisiin, kokeiltaisiin leukoja ja käsillä seisontaa.

Mikä saa väsyneen ihmisen pyytämään lisää? No se typerä inspiraatiovideo, jossa se teinimimmi tekee ihan hulluja juttuja: leukoja, maastavetoja, punnerruksia käsillä seisten... Mäkin haluan vetää viisi leukaa ja työntää edes yhden käsilläseisontapunnerruksen. Se mimmi todistaa että pienikokoinen nainen pystyy kaikkiin niihin juttuihin. Joten miksi en minäkin?

Mausis Fitocracyssa.

Mikä motivoi ihmisiä? Kaikilla on omat triggerinsä. Mulle on ihan sama mikä saa ihmisen toimimaan. Mutta pointtihan on siinä, että keksii mikä itteensä liikuttaa. Ja käyttää tietoa hyväkseen.

Fakta: olen tavoitteellinen ihminen. En kilpailuhenkinen, vaan tavoitteellinen. Muiden suoritukset eivät juurikaan kiinnosta, ei mun tartte olla parempi kuin muut. Haluan voittaa vain itseni, näyttää itselleni että pystyn, tehdä mitä olen suunnitellut.

1 1/2 tuntia pilatesta, 351 pistettä., riitti nousemaan 9 levelille! I'm Awesome!

Tammikuun reenien lopuksi venyteltiin, jauhettiin dadaa. Reenikaveri, joka on todella kilpailuhenkinen, maratoonari, kertoi jostain nettisivusta (ja älypuhelinsovelluksesta), jonne voi kirjata reenaamiset: Fitocracy.com. Luulin, että sivusto olisi kuten heiaheia. Mutta ei, se olikin paljon, paljon enemmän. Meikä löysi sieltä motivaatiota.

Osa sivuston toiminnasta on ihan sellaista perus reenien kirjaamista, muiden stalkkaamista ja oman edistymisen seuraamista. Mutta näiden asioiden lisäksi joka reenistä saa pisteitä ja pisteitä keräämällä nousee leveleitä ylös päin. Mutta ehkä hauskin juttu on Questit.

Tähän mennessä saavutetut sankarihommat.

Quest sisältää tietyn määrän tiettyjä liikkeitä jotka pitää tehdä tietyssä ajassa. Ensin valitaan quest, aktivoidaan se. Ja kun on tehnyt hommia ja kirjaa reenin ylös, osaa Fitocracy katsoa sopiiko tehty työ johonkin aktiiviseen Questiin. Ja jos sopii, jos homma on hoidettu, Quest suoritettu, saa lisäpisteitä. Ja taas on Awesome!

Osa Questeistä on ihan hulluja, kuten Teräsmies triathlon. Mutta sitten on kaikkea sellaista vähän iisimpää. Esimerkiksi Widowmaker, 20 kyykkyä tehtynä putkeen. Samaa Quest löytyy monena eri tasoisena, riippuen siitä tekeekö kyykyt vain omalla painolla vai lisäpainoilla. Tai 7 päivän Quest jonka aikana on tehtävä 3 erilaista kyykkyliikettä.

Olen käyttänyt Questeja hyväkseni kun en ole jaksanut lähteä kuntosalille tai keksinyt mitä kuntosalilla tekisin: olen valinnut jonkun Questin tai pari ja tehnyt reenin niiden mukaan. Lisäksi yritän päästä eroon juoksuinhostani 1 mailin Questeja suorittamalla: helpoin, jonka jo suoritin, oli juosta 1 maili (noin 1,6 km) alle 12 minuutissa. Seuraavaksi tähtäimessä alle 10 minuutin maili. Katsotaan miten käy. Tein itselleni kartan jossa on kaksi mailin pätkää merkattuna tästä lähinurkilta. Kello käteen ja hips hops.

Run baby run!

Nyt on löytynyt taas yksi lisämotivaation lähde! Enää tarvitsee päättää mitä tänään teen: katsonko jonkun hauskan Questin ja teen sen, vai rimpuilenko kuminauhan avulla leukoja ja seison käsilläni? Ihan sama, kunhan saan pisteitä :)

Tammikuu 2013 nakinkuoressa

Nonnis! Vuoden 2013 ensimmäinen kuukausi on eletty.

Olin lomalla Tammikuun ensimmäisen viikon. En saanut muuta aikaiseksi kuin pari lenkkiä ja kuminauhareeniä kotona. Mutta oli sekin jotain. Virallisesti Siirin tammikuu (ja vuosi 2013) alkoi kuitenkin vasta 7. päivä.

Tammikuu oli tipaton. Lähes. Join kaksi lasia viiniä: toisen, koska se oli jo kaadettu lasiin enkä jaksanut vastustella (olin ehkä jo vähän kuumeinen). Ja toisen, koska olin heikko ja halusin lasillisen punkkua porsaan lapa -illallisen lomassa. Sanotaan siis että tammikuu oli ajokuntoinen.

Tammikuu oli hikitipallinen. Vaikka jokainen reeni alkoi nihkeästi, tuntui ettei irtoa, niin lopulta aina irtosi. Sain nyittyä jokaisen voimaliikkeen joulukuussa tehdyt maximit itsestäni irti. Ja uskokaa kun sanon, että kahden viikon lomailun jälkeen tuntui välillä siltä, että kaikki on mennyttä, valunut Tallinnan katuviemäriin sohjon mukana, kuihtunut hikenä ilmaan uuden vuoden pirskeiden jälkeisessä dagen efter -tilassa. Mutta ei, pala oli vain piilossa, esitti vaikeasti saavutettavaa.

Punnersin hulluna (typerät iPhone-sovellukset jotka houkuttelee typerästi punnertaan). Aloitin käsilläseisontaharjoitukset. Muistelin miten tehdään päälläseisonta (muistin vielä). Uin pitkästä aikaa räpylät jalassa. Sekä ojentelin nilkkoja balettitunnilla ja selkää pilateksessa.

Löysin reenikaverin opastuksella todella koukuttavan liikuntasovelluksen Fitocracyn. Siinä saa pisteitä urheilusuorituksista, nousee leveleitä ja voi tehdä questejä (miten se suomennetaan?)... Ja jokaisen reenin ylöskirjaamisen jälkeen saa painaa nappia jossa lukee "I'm awesome!" Todella koukuttavaa.

Yksi parhaista jutuista on ollut kuitenkin se, että eräs nimeltämainitsematon yhteisvelallinen on punnertanut, uinut, luistellut ja ähissyt aika monessa mukana. Sain sen raahattua jopa "ryhmäliikuntatunnille", jossa Hakkarainen piiskasi meistä (ja itsestään) mehut irti. Ja tiedätkös, velallinen hymyili reenin jälkeen. Saattaa olla, että kerta ei jäänyt ainoaksi.

 

Muistin juuri, että olin lokakuussa uhonnut voitonriemuissani vetäväni maasta jouluun mennessä 70 kg ja punnertavani penkistä 40 kg. No, maastaveto taisi jäädä 2,5 kg päähän 70 kilosta mutta penkkipunnerrustavoite ylittyi samalla määrällä, ennätys 42,5 kg. Eli voidaanko sopia, että keskimäärin pääsin tavoitteisiini?

Tavoitteet on hyviä. Varsinkin jos niistä lesoilee julkisesti. On nolompaa olla onnistumatta lesoilun jälkeen kuin puhista ja pihistä kuin juna kuntosalilla.

Helmikuun tavoite:
Painoa lisää 2,5 - 5 kg. Ei Siiriin, vaan tankoon. Ja hiii-op!
Kirjoita Personal Trainerin kanssa reenaamisesta, millaista se on, kenelle se sopii.
Suorita se kakkaprojektikurssi loppuun ja palkitse itsesi hieronnalla kun kakka on taputeltu opintopisteiksi.

Kesän 2013 tavoite:
Se shaamarin leuka. Sen on vaan onnistuttava!
Ja tietysti himokas kesäkissabikiniüberihqrantakunto tiätty myös (uuh... kuulostaa raskaalta).
Polkkatukka.
Sappeen ylämäkijuoksun suoritus kuolematta.

Vuoden 2013 tavoite:
Aloita gradu.
Tartu tilaisuuksiin.

Ikävuosien 28-29 tavoite:
Valmistu.
Ota mitä haluat.
Pidä huoli muista.

Eilinen yläkroppatreeni, jonka veti krapulainen painimestari Soslan Kusrati, oli sen verran hapottava että tuntuu kuin joku olisi yöllä valanut hartiat, kädet ja selän betonista. Ei edes villi yöelämässä piipahdus ja Kuinka paljon kala maksaa -kreisisheikkaus Annikan kanssa (pusuja!) riittänyt vetreyttämään mestoja.

Nyt on käynnissä kova sisäinen kamppailu: mennäkö lenkille, raittiiseen ilmaan ja auringon paisteeseen vai tehdäkö kouluhommia... Niin ja sitten on myös tuo sohva ja yksi flunssaherra jonka varmaan saisi kainaloiseksi.

These are tough decisions. Hyvää sunnuntaita kaikille!