Olen huomannut, että Hiireltä alkaa pikkuhiljaa vapautumaan kaistaa luovuuteen. Tulee mieleen juttuja. Ja halu toimia juttujen eteen.
Erään erittäin ulkoilmapainotteisen mökkiviikonlopun jäljiltä löysin Hiiren Instagramista. Feisbuuk on niiiin täynnä ahdistusta, marinaa ja mainoksia. Siellä on liian vähän koiranpentuja. Mutta Insta, katsokaas kun siellä pitää aina olla se kuva. Mahtavaa!
Hiiri hakee siis sieltä nyt vauhtia burnoutin selätykseen. Ja inspiraatioita itseilmaisuun.
Saa seurata @hiirenvimma. Hästääg sosiaalinen media hästääg insta hästääg jo on aikoihin eletty :)
Hei! Nyt on suppiskausi. Ja suppiksista voi tehdä sienisalaattia.
Olen ollut vähän sienisalaattivastainen aikaisemmin. En ole tykännyt litsusta rakenteesta, enkä tunkkaisen rasvaisesta mausta, enkä liiasta suolasta. Mutta sitten aviomies pisti minut tekemään sienisalaattia, koska "se on tosi hyvää ja tosi helppoa". Ei hänkään ollut sienisalaattia aikasemmin tehnyt, mutta oli silti varma helppoudesta. No ok, tehdään sitten.
Joidenkin mielestä sienisalaatti pitää tehdä kermaan ja/tai smetanaan, ja suolasienten käyttö on myös erittäin yleistä. Mutta koska tein salaatin niistä aineista mitä oli kotona, käytin tuoreita sieniä ja turkkilaista jugurttia. Ja salaatista tuli mielestäni parasta! Raikasta ja kevyttä.
Tässä ohje.
Pilko tuoreet sienet (esim. suppikset tai kantarellit), sana 'hakkelus' kuvaa mielestäni hyvin toivottua lopputulosta. Ja paista niistä neste pois puhtaalla (eli ei rasvaa) pannulla käyttäen noin 70-80 % hellan levyn maksimitehoista. Siirrä nesteensä luovuttaneet sienet (kannelliseen) astiaan ja anna jäähtyä.
Pilko jäähtymisen aikana sipuli, myös hakkelukseksi. Lisää sipuli sienien joukkoon. Lisää myös suola (kohtuudella), mustapippuri (kohtuudella myös, ei pakollinen) ja valkopippuri (varovasti). Ja jos kaapista löytyy, tuikkaus sitruunamehua.
Sienet ja sipuli.
Lisää joukkoon turkkilainen jugurtti ja sekoita hyvin. Lisää lopuksi silputtu persilja. (Itsehän unohdin persiljan, joten kuvista se puuttuu, lisäsin sen jälkikäteen.) Done! Helppoa!
Sienet, sipuli, mausteet ja jugurtti.
Jos et ole varma tykkäätkö, tee salaattia ensin pieni määrä. On yhtä helppoa tehdä vähän kuin paljon. Sienten määrä on se joka määrää muiden raaka-aineiden määrät.
Jos käytät tuoreita sieniä, pilko niitä n. 3 kertaa sen verran kun haluat niitä lopulta olevan (ne kitistyvät todella paljon paistaessa). Sipulia saa olla n. 2/3 sienten määrästä (keltasipuli on ok, mutta joku hintsusti miedompi sopii myös, esim. punasipuli). Mausteita voi lisätä jälkeenpäin lisää, eli älä vedä överiksi, maistele matkalla. Jugurttia on oltava sen verran, että jokainen sipulin ja sienen pala saa hunnun. Ja persiljaa ei voi olla liikaa.
Salaatti on parhaimmillaan, jos maltat sen pötkötellä jääkaapissa yön yli. Ja se säilyy kunnes se on syöty. Nautitaan leivän päällä, lisukkeena esim. jauhelihapihvin kanssa, tai lusikalla suoraan purkista.
Alkuun varoitus: teksti on sisällöltään sellainen, että tein sitä varten uuden tunnisteen "diippiä shittiä". Ja lopussa on mainos. Eli nyt kannattaa lukijan vähän miettiä mitä haluaa, diippiä vai vaan trailerin. No niin, aloitetaan.
---
Olenkohan se vain minä, vai tuntuuko kenestäkään muulta koskaan siltä, että sukupolvi, johon itsekin kuulun, kärsii (kärsii? elää? potee? hilluu?) jonkinlaisesta Peter Pan -syndroomasta? Ei haluta kasvaa isoksi (mitä ikinä isoksi kasvaminen nyt tarkoittaakaan).
En ajattele, että ihmisten pitäisi elää elämäänsä samalla tavalla kuin joskus on ehkä eletty, tai samalla tavalla kuin muut elää. Kaikki saa tehdä mitä haluaa. Ja monessa kohtaa on pakko, koska esim. työelämä on muuttunut niin paljon viimeisen 30 vuoden aikana, ettei samalla tavalla voi enää töitä tehdä. On muututtava ja oltava valmis muuttumaan.
Mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei itselle anneta lupaa muuttaa mieltään. Ei ainakaan sellaisissa asioissa ja siihen suuntaan, että se "uusi mielipide" on "aikuisempi" kuin se vanha.
Siis jos on kaksikymppisenä ajatellut, että haluaa elämältään tiettyjä asioita ja ei halua toisia, niin ei anneta itselleen lupaa todeta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että haluaakin nyt erilaisia juttuja. Tai pyristellään vastaan, kun eteen tulee tilanne, jossa voisi astua seuraavaan tilanteeseen. Ei valmistuta opinahjosta vaikka voitaisiin, koska jotain. Tai ei uskalleta ostaa asuntoa, koska jotain. Ei sanota ääneen toiselle, että haluan lapsia (tai edes itselleen). Ei vaadita toiselta sitoutumista, vaikka oikeasti ollaan jo ihan yhdessä ja oma epävarmuus kalvaa mieltä, koska ei tiedä onko toinen samalla viivalla.
En haikaile mitään edellisiä "elämäntilanteita". En ole mielestäni koskaan ollut parempi kuin nyt. En kauniimpi, timmimmässä kunnossa, mielenkiintoisempi. Ei ole tippakaan ikävä sitä epävarmuutta mikä määritteli olemassa oloani teini-ikäisestä kahden kympin puoleen väliin, ei tip-paa-kaan. Ei ole ikävä tunnetta siitä, että olen sivuosan esittäjä muiden näytelmissä. Ei ole ikävä sitä kun teki sekä töitä että kävi koulussa. Ei ole ikävä vuokrakämpän muovimattoa.
Mielestäni elämäni on aina tällä hetkellä jotenkin parasta. Kaksi vuotta sitten oli parasta siihen mennessä. Tänään on parasta tähän mennessä. Luulen, että viiden vuoden päästä on parasta siihen mennessä.
Eikä tämä johdu siitä, että elämä olisi ollut paskaa. Ei todellakaan! Oli ihanaa hengailla kavereiden kanssa Kalevan pubissa töiden jälkeen, pelata jotain, juoda bisseä viimeisillä rahoilla. Oli ihanaa möyriä festareilla kuin seuraavaa viikkoa ja kaupan maitokaappia ei olisi. Oli ihanaa opiskella. Ihanaa ihastua, rakastua ja tarttua kiinnin toiseen. Oli ihanaa kun oli pileet joka viikonloppu. Oli ihanaa kun poikakaveri leikkasi tukan koneella niin lyhyeksi, että kallosta näkyi luiden muodot. Oli jännittävää ostaa ensimmäinen oma auto, ja jännittää pankissa saako asuntolainaa. Todeta, että kyllä me ostetaan nyt yhdessä asunto, ei meistä kumpikaan ole mihinkään menossa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka avioliitto, asia, joka oli ollut täysin tarpeeton eilen, oli tänään tarpeellinen. Ja kuinka mieli muuttui siitä "en mä kyllä varmaan halua lapsia" siihen "varmaan kaduttaisi myöhemmin jos ei edes yrittäisi, olishan se hauska nähdä mitä meistä syntyisi".
---
Olen kotona lenssussa ja katselen Netflixia. Ja sarjaa nimeltä Easy. Tai katselin, viimeinen jakso on katsottu. Olipa hyvä sarja/kausi. Ja viimeisessä jaksossa on aivan mahtava dialogi kahden veljeksen välillä.
Toinen veljistä on se "aikuinen", ja mielestäni tässäkin sarjassa jotenkin "onnettomaan asemaan" asetettu, mies, jolla on vaimo ja lapsi tulossa ja toimistotyö. Ja toinen veljistä on "cool, rento ja elämässä kiinni". Siis sellaisessa elämässä jota katsojan pitäisi ehkä itselleen haluta. Käy töissä kyllä, mutta coolisti kahvilassa, jonka takapihalla voi vaikka vetää jojon jos siltä tuntuu. Ja on aikaa hengailla tyttöystävänsä kanssa (tyttöystävän, ei vaimon) ja panna vähän bissee autotallissa. Viilusilmä, vähän löysä, mutta kato hauskempi kuin se toinen, jolla on "vastuuta" ja joka on "järkevä".
No, tämä "aikuinen" veli haluaa jotain tältä "rennolta" veljeltä, ja rento pistää hanttiin, koska (ei aivan suora lainaus) "I fucking love my life. So why would I want to work more and stress more and give that up?" Ja tähän veli vastaa jotain todella nerokasta (taaskaan ei täysin suora lainaus):
"Even if you try to stay in the same place, everything around you is gonna change. And everything you think is cool now isn't gonna be cool forever. And I just want to watch you grow as everyone around you grows. You are good at everything you do, you have great people around you, and that's not an accident. And I just wanna see you get rewarded for it."
Nii-in!
Tässä alla on sarjan traileri, joka keskittyy aika paljon panohommiin. Ei siinä mitään, panohommat on kivoja ja ne on kuvattu sarjassa hyvin. Mutta mielestäni sarja on paljon paljon älykkäämpi kuin mitä traileri antaa ymmärtää. Ja näyttelijät on tosi hyviä.
---
Loppuyhteenvetona:
Annetaan kaikki itsellemme ja muille mahdollisuus muuttaa mieltämme. Ja joku haluaa jotain, ihan sama mitä, ei pistetä hanttiin sen takia, että "ei mun/sen kuuluis tommosta haluta, kun eihän se oo tommonen". Onpas.
Paloittelin perunan, porkkanan, sipulin, pari valkosipulin kynttä, ja palan juuriselleriä. Kuumensin voita kattilassa ja nakkasin juurekset kattilaan. Annoin kärytä, ja maustoin: suolaa, pippuria, paprikajauhetta, rosmariinia ja yksi kuivattu chili (semmonen ihan pikkarainen). Maustamisen jälkeen lorautin alle puolidesiä valkoviiniä kattilaan ja raaputin lastalla kaiken maukkaan pohjasta irti. Ja laitoin koko homman uunivuokaan. Koska on perjantai, hulluttelin vielä lorauksella kermaa. Ja vuoka uuniin.
Seuraavaksi ruskistin kanafileet, ja maustoin ne suolalla ja pippurilla. En siis kypsentänyt kanoja, ainoastaan ruskistin. Ja laitoin kanat juuresten päälle uuniin.
Asteita uunissa oli n. 180 astetta, mutta vähempikin olisi varmaan riittänyt. Koko setti oli uunissa n. 40 minuuttia, mutta tässäkin olisi 30 min varmaan riittänyt.
Koko homman ydinajatus oli, että pääsen ripeästi ja vähällä vaivalla keittiöstä sohvalle, ja anna ajan hoitaa homman loppuun. Katsoin Ensitreffejä boxilta ja odotin miestä kotiin.
