sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Raparperia aamupalapöytään

Nyt on kesä!

Ei ehkä ihan joka päivä tunnu kesältä, mutta kyllä nyt on kesä. Raparperi sen todistaa! Se on kesän ensimmäisiä hyötykasveja, valmiina maukastamaan piirakoita ja kakkuja ennen yhdenkään marjan tai hedelmän kypsymistä. Ja tänä aamuna  rapsu pääsee ilahduttamaan meidän aamupalapöytäämme.

Kutsuisin tätä raparperimömmökkeeksi. Se on jotain hillon ja rapsukiisselin välimaastossa. Hilloksi sen tekisi hillosokeri. Ja keitoksi tai kiisseliksi perunajauhot, kanelitanko ja fariinisokeri.



Valmistus vie ehkä vartin, ja siihen sisältyy rapsun leikkaaminen ja kuoriminen. Kuori ja pilko raparperi ja laita kattilaan. Itselläni oli noin kuusi nuorta raparperinvartta, joista sain alle 2 dl raparperinpaloja. Laita kattilaan reilusti jauhettua kanelia, tilkka vettä ja noin pari ruokalusikallista sokeria. Fariinisokeri olisi täydellistä, itselläni oli käden ulottuvilla ruokosokeria.

Keitä hässäkkää kunnes raparperit ovat kypsiä, hajonneet ihaniksi suikaleiksi. Tarkasta maku ja lisää kanelia ja sokeria jos tilanne sitä vaatii. Siinä se. Valmista!

Koska vasta minä ja vapaamatkustaja olemme hereillä, saa mömmöke jäähtyä rauhassa, odotella, että kolmaskin perheenjäsen herää. Sitten syömme sen jogurtin ja rahkan kanssa. Lämpimänä sitä voisi syödä vaikka puuron seassa, ihan tuoreeltaan.

Jahas, taidan viedä tanssivan mahani takaisin sänkyyn pötköttämään. Voisin vaikka lukea kirjaa. Tai nukahtaa uudestaan, jos matkustaja sallii.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Jos äiti vaikuttaa ihan muumilta...

... niin muista, rakas, syntymätön lapseni, että oli aika, jolloin hän oli kunnossa ja harrasti liikuntaa.

Pukuhuoneselfie
Koska vatsalihakset ovat ottaneet hatkat, on reeneistä poissa kaikki kunnon jalkaliikkeet, kuten kyykky ja maastaveto. Joten reenaan hauista!

Siisti maha mulla :)


maanantai 30. tammikuuta 2017

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Miltä tuntuu... ensimmäisen ultraäänen jälkeen (4.1.2017)

Miltä tuntuu? Olen helpottunut.

Kaikki on hyvin. Toukka on vielä pieni, mutta sillä on jo vaikka mitä: munuaiset, kädet ja jalat, pää, selkäranka ja niska. Kun ultraäänihoitaja heilutti ultralaitetta mahan päällä, toukka pyörähti oman itsensä ympäri ja asettui paremmin kuvattavaksi. Suu kävi, ruoka-aika. Tai lapsivedenimeskelyaika. En tiedä mitä toukka touhusi.

Tähän saakka en ole uskaltanut oikein mitään. En kertoa kaikille keille haluan kertoa, ostaa vaatteita, innostua asiasta... Ei se, että tikkuun tuli viivoja, menkkoja ei ole näkynyt, maha kasvaa ja kaikenlaiset muut "tuntemukset" siinä mukana, ei mikään niistä ole ollut tarpeeksi konkreettinen todiste minulle siitä, että mahassa ihan oikeasti kasvaa jotain. Mutta nyt se on nähty ja kuultu, siellä se on.

Toivon, että nyt alan oikeasti nauttimaan tästä ajasta. Koska tästä pitäisi voida nauttia, jos vain voi. Jos ei ole kokoajan kipeä tai paniikissa. Jos kaikki on hyvin, mies mukana menossa, perhe mukana menossa, ystävät mukana menossa, ja tuleva äitikin ihan hyvässä hapessa, niin silloin tästä pitäisi vain nauttia. Aion aloittaa sen nauttimisen nyt heti.

Kerroin asiasta töissä tänään. Ultra oli aamulla, iltapäivällä pyysin molemmat pomoni jutulle. Jännitti ihan hulluna, en tiedä miksi. Ensin jotain työjuttuja, ja sitten "nyt mä vaan sanon tän, kun vielä uskallan: mulla on pulla uunissa". Onnittelua, paljon naurua, neuvoja, naureskelua mun tulevalle tuskaheinäkuulle. Hyvin meni. Hyvä pojat. Sekin on nyt hoidettu. Huh huh.

Ja sitten illalla kerroin parhaille ystävilleni, jotka eivät vielä tienneet. Olisin halunnut kertoa ajat sitten, mutta jokin laittoi vastaan. Kuva oli kiva.

Huh huh kuinka sekavaa touhua. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Sekavaa, ja siellä sekavuuden ja kyynelten alla iloista.

Ja tälläinen hän oli tänään.

Toukka.



Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen... (26.11.2016)

Eilen kävimme neuvolassa, yhdessä. En aio olla raskaana yksin. Se on aivan sattumaa, että minä olen meistä se, jolla on hautomo.

Luulin, että saisimme kuulla sydänäänet. Ei vatsan läpi vaan toista kautta. Mutta ei se kuulunutkaan käyntiin. Olen vähän pettynyt. Olisin halunnut todisteita!

Mutta sen sanon, että meillä on ihan älyttömän hyvä neuvolajärjestelmä. Minulle jäi sellainen olo, että meistä pidetään huolta, ja että yhteiskunta haluaa, että meillä on kaikki hyvin. Ja meidän hoitaja on mukava, ihminen, ei mikään lätisevä lässy. Ihminen joka ymmärtää pienpanimo-oluiden päälle, ja homejuuston. Ja joka sekoaa sanoissaan ja kun sekoaa, ottaa paussin ja sanoo "nyt täytyy kelata vähän, mitä olin sanomassa, huh, tämmönen aamu tänään...". Kivaa :)

Ja sitä paitsi, on vaikea olla epäilevä kun on istunut tunnin puhumassa raskaudesta, siitä miten se etenee ja miten muutenkin menee. Sen jälkeen on jotenkin hankalaa miettiä "noooh.... katotaan nyt onko se siellä oikeasti".

Sain mukaan neuvolakortin, johon tulee kaikenlaisia kirjauksia matkan varrella. Ja kehoituksen varata ultraääneen ajan, ja verikokeisiin. Ja jotain lippulappuja. Ja sovimme seuraavasta neuvolakäynnistä.

Lisäksi kuulin, että maha ei välttämättä ala näkymään kuin vasta raskauden puolessa välissä. En osaa laskea koska se on :D Kuulostaa idioottimaiselta, mutta tämä koko raskausviikkokäsite on jotenkin ihan hullu. Nyt ollaan yhdeksännellä. En osaa ajatella viikoissa. Siis mitä se tarkoittaa? Yhdeksän jaettuna neljällä on 2 ja risat. Eli kolmannella kuulla? Koska on puoliväli?

Tuntuu ihan kivalta. Siis oksettaa kokoajan edelleen, ei tässä nyt mikään ole muuttunut. Mutta kyllä se neuvolassakäynti oli hyvä juttu.

Tiesittekö, että raskaushormonit löysentävät ruokatorven sulkijalihasta? En minäkään, mutta jatkuvaan röyhtäilyyn löytyi syy. Tai että hormonit vaikuttavat siihen, että kakka kulkee hitaasti suolessa? En minäkään, mutta ennen niin ihanasti toimivan maha jumittumiseen löytyi syy.

Tämä tuntuu vähän enemmän oikealta asialta nyt tämä koko homma. Nyt haluan kertoa ihmisille asiasta. Tänään näemme parhaita ystäviämme. Haluaisin kertoa, tulla kaapista. Olisi kivaa alkaa innostumaan tästä. Olen nimittäin ihan paskat housuissa, pitäisi opetella olemaan vauvan kanssa ja imettää ja seksi loppuu ja kaikki muuttuu. Jos puhuminen tästä ystävien kanssa toisi esiin sellaisia "kyllä me pärjätään" viboja?

Asiasta aivan rasiaan. Tiedättekö mitä tein eilen? Jotain aivan ennen kuulumatonta... Olin selvinpäin firman pikkujouluissa! Ja mulla oli hauskaa! On meillä aika ihania ihmisiä. Suhtauduin koko hommaan vähän sellaisella ihmiskoemielellä. Että kuinka kauan menee, että juhlakansa poistuu samalta aaltopituudelta, ja siirtyy siihen "vain muut hönöttäjät ymmärtävät meitä" -tilaan. Lähdin puoli kahdeltatoista kotiin, ja olisin voinut vielä jäädä! Löysin monta hyvää tyyppiä, joiden puheesta sai selvää ja jutut oli kuunneltavia :) Hyvä meidän porukka!

Ja tässä tulee ne parhaat palat: en joutunut jonottamaan yökerhoon tai neljältä aamulla räntäsateessa taksijonossa, ja tänä aamuna, ei krapulaa! Ja silti olin eilen pikkujouluissa ja viihdyin. Mahtavaa! Upeeta!

Noniin, ei nyt muuta. Jatketaan...

Miltä tuntuu... Viikko ensimmäiseen neuvolakäyntiin (19.11.2016)

Nyt on lauantai 19.11. Viikko isänpäivästä.

Sinä viikonloppuna meillä oli vieraita lauantaina, ja sunnuntaina näimme sekä minun että yhteisodottavan perheen. Lauantaina mietimme kerrommeko ihmisille vai emme. Ei päästy mihinkään lopputulokseen. Ehkä kumpikaan ei vielä halunnut kertoa, koska emme kertoneet.

En tiedä miksi en halunnut tulla kaapista. Ehkä pelkään sitä, että kun kerromme tästä muille, niin sitten asiasta aletaan puhua. Ehkä muut naiset alkavat kertoa tarinoitansa siitä millaista heillä oli kun he olivat raskaana. Tai saan jotain vinkkejä jotka kuulostaa älyttömiltä, mutta en kehtaa sanoa kuin "aijaa, täytyy kokeilla...". Tai ehkä pelkään arvostelua siitä, että söin homejuustoja jotka saattoivat hyvinkin olla tehty pastöroimattomasta maidosta, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa tarkastaa miten asia on tai jättää juustoja syömättä jos ne olisivatkin olleet "ei suositella raskaana oleville" -listalla. Niin moni asia ällöttää, että jumalauta, jos joku ei ällötä, niin syön sitä.

Ensi viikolla on neuvola. Jännittää ihan perkeleesti onko sillä pähkinällä sydänäänet vai ei. Kaipaan todisteita siitä, että siellä on jotain, joka on elossa. Ehkä sitten me uskallamme kertoa asiasta, jos saamme kuulla sen tai nähdä sen.

Tämä marraskuu on ollut suoraan sanottuna ihan perseestä. Ällöttää kokoajan, tällä viikolla alkoi väsyttämään ko-ko-a-jan, ja silti pitää tehdä kaikki asiat normaalisti, olla kiinnostunut typeristä työjutuista, syödä lounasta, käydä liikkumassa.

Joo, sanotaan sen verran, että urheilu on hyvästä. Ihan oikeasti on. Mutta kun on haukotellut heräämisestä ilta kuuteen non-stop, niin ei paljoa nappaa mennä salille kyykkään. Menen silti.

Ja ei kai mua oikeasti kokoaikaa ällötä. Iltaisin, iltapäivisin, joskus ennen lounasta jos pääsee tuleen liian nälkä, aamulla ennen kuin saan sen makean D-vitamiininapin naamani. Ja siellä välissä. Joogassa tällä viikolla. Salilla torstaina. Nyt.

Mutta ei nyt ihan kokoaikaa.

Ja äsken, vatkasin polentaa hellan ääressä, ja aloin spontaanisti itkeä sitä, kuinka paha olo mulla on, kuinka miesten ei tarvitse kuin saada orgasmi ja heidän työnsä on tehty, kuinka pelkään, ettei tämä ole tämän arvoista, kun en edes ole mikään lapsien suuri fani, että entäs jos tämä on tätä heinäkuuhun asti, ja kuinka epäreilua oli kun olisin halunnut mennä pari viikkoa sitten pikkuveljen kanssa päiväkaljoille enkä voinut koska pähkinä. (Näin instasta pikkuveljen pyhäinpäivän päiväkalja -kuvan, ja se kaikki näytti niin ihanalta. Ja ennen kuin kukaan alkaa vatkaan pienessä mielessään, että eukko on ihan juoppo ja liian keskittynyt alkoholiin, kun ei meinaa yhtä raskautta kestää ilman kaljaa, niin teille mulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että teistä ei selvästikään kukaan ole käynyt mun pikkuveljen kanssa päiväkaljoilla, tai kaljoilla, tai hengaillut mun pikkuveljen kanssa muutenkaan. Koska jos olisitte, ette arvostelisi, vaan silittäisitte ja halaisitte ja sanoisitte, että "on kyllä epistä".)

Eli jos tähän ällötys-väsymykseen tulee päälle vielä jotain hormonaalista itkupotkuraivaria, niin multa saattaa mennä järki. Tai ei tietenkään mene. Mutta entäs jos vähän menee?

Vittu. Sanotaan nyt vaikka niin, että so far, I'm not a fan on being pulla uunissa. Aika paskaa.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii ajatella, että tyhmä tyttö, olisi vain onnellinen siitä, että on hedelmällinen, koska niin moni haluaisi olla raskaana, mutta ei ole. Teille sellaiset terveiset, että toi on ihan sama kuin se, että ei saisi valittaa huonosta ravintolaruuasta, koska maailmassa on nälkäisiä. Tai ei saisi valittaa siitä kun aviomies käyttäytyy itsekkäästi, koska on sinkkuja. Tai että ei saisi vaatia parempaa yhtään mitään, koska maailmassa on heitä joilla ei ole yhtään mitään. Pitäkää itsetyytyväiset maailmantuska tunkkinne.)

***


Miltä tuntuu... kun 12 viikkoa on täynnä (joulun jälkeen 2016)

12 viikkoa on täynnä, ja pulla on edelleen uunissa. Hieno juttu. Mutta en vieläkään ole nähnyt tai kuullut mitään. Onkohan se siellä oikeasti?

Ultraan on sata vuotta aikaa. Joulu taisi vähän sotkea aikatauluja, sain ajan viimeiselle "mahdolliselle" päivälle ensimmäisen ultraan. Se pitäisi käydä ennen kuin viikko 14 (?) alkaa. En tiedä miksi.

Onneksi ei enää okseta kokoaikaa. Mitä kauemmas marraskuu menee, sitä vähemmän on huonoa oloa. Väsymys taas kasvaa kokoajan. Maha ei meinaa iltaisin mahtua housuihin, varsinkaan jos on syönyt hyvin ja kävellyt koko päivän (tai jos ja kun on jatkuva ummetus). Nappi ja vetskari auki paidan alla, vaikka ravintolassa. Ihan sama. Kiristää.

Nyt ollaan ainakin tietyllä tavalla selvillä vesillä, mutta en osaa vieläkään kertoa tästä ihmisille. Tiedän, että tosi moni ilahtuu, mutta en tiedä mihin väliin tällainen juttu heitetään. "Morjes, meille tulee lapsi." Puuh... Onneksi äiti hoiti äidin puolen tädit ja serkut jouluna. Hyvä äiti, kiitos! Kummallista, kuinka hankalaa positiivisen uutisen kertominen voi olla.

En ole juuri netissä seikkaillut, mutta nyt yritin käydä etsimässä taas vertaistukea internetistä tähän sekavaan oloon. Onko tämä vain hormoonien temppuja? Onko kaikilla ekakertalaisilla jatkuva epäusko tähän hommaan?

Virhe! "Mä oon niin onnenni kukkuloilla..." "Ihanaa aikaa!" "Nyt RV sitä+tätä ja oon silleen ja tälleen ja tää on kaikki niin mahtavaa!"

Miksi minä en ole onneni kukkuloilla? Tissit ei mahdu mihinkään, maha on kova, kaljaa ei saa juoda (no sais ihan vähän, mutta kalja ei maistu hyvälle kun siinä on se syyllisyyden tuoma sivumaku läsnä kokoajan), ihme tuntemuksia mahassa... En tiedä onko pulla elossa tai edes olemassa, ja töissäkin pitää esittää reipasta. Missä se onnen kukkula on, voisiko joku lähettää vaikka google-maps linkin, menisin sinne heti!

Sekava eukko.

Loppuun kännykällä otettu ja ei-jälkikäteen-muokattu kaverikuva Prahasta. Vietimme siellä viikonlopun ennen joulua. Hieno kaupunki, suosittelen. Ja hyvä reissu. Ihana mies!

"Otetaan kännykkäselffie."


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Miltä tuntuu (1.11.2016)

Nyt uskallan julkaista tämän.

---

Kirjoitan tämän kirjoituksen tänään, 1. marraskuuta, tietäen, että en voi julkaista tätä moneen viikkoon. En ehkä julkaise ikinä, jos asiat menevät huonosti. (Toivottavasti minulla on rohkeutta julkaista sittenkin.)

Miltä minusta tuntuu tänään, kun sain neljä päivää sitten tietää olevani raskaana?

Meidän tapauksessa raskaus on toivottu. Ei varsinaisesti yritetty, mutta lopetimme aktiivisen estämisen muutama kuukausi sitten. Olisimme lopettaneet jo vuotta aikaisemmin, mutta en saanut lääkäriltä siihen lupaa kohdunkaulansyövän esiasteiden takia, jotka muhivat kohdunkaulassani. Toosani oli siis vähän pilalla (huomaa hermostunut yritys keventää aihetta ja toosa-sanan käyttö). Mutta tavallaan olemme jo vähän odotelleet, että koska koska.

Ensimmäisten "luomuviikkojen" aikana olin aivan sekaisin. Kukkuu! Tunsin ovulaation, ensimmäisen vuosikausiin, nipistelynä mahassa. Wow! Ja tunsin kaikenlaista muutakin uutta. Olin ihan varma, että heti tärppäsi. 15 vuoden ajan käytin hormonaalista ehkäisyä, joten se tila missä olin ollut, oli ainoa normaali minulle. Ja kun säännöllinen hormoniannos jätettiin pois, kaikki tuntui niin erilaiselta ja omituiselta, että ihan oikeasti kuvittelin olevani heti raskaana.

Kuukautiset tulivat, eikä edes oikeasti harmittanut, enemmän vain nauratti oma höperyys. Elämässäni on eräs toinenkin henkilö, joka on samassa jamassa samaan aikaan, ja joka luuli ihan samaa, ja nauroimme yhdessä kuinka hölmöiksi me, järkevät ihmiset, muutuimme yht'äkkiä. Itselleen nauraminen on onneksi tosi hauskaa.

Toisella kierroksella en ollut enää sekava. Oikeastaan aika lungi, ehkä hormonittomuus sopii minulle. Kierrokset eivät nousseet niin nopeasti, olin kärsivällisempi, ruokahaluni oli tasapainoisempi, välillä oli nälkä ja toisinaan ei maistunut, laihduin jopa pikkasen. Ja olin hieman helpottunut kun huomasin, että taas valuu, emme ole raskaana. Kaverin synttärit ja kaikkea muuta tulossa, sieniretki mökille, voin ottaa viiniä, jee! En ole synnärillä kun parhaat ystävämme menevät naimisiin kesällä, superjee!

Elämä jatkui. Ihana elämä.

Sitten kalenteri näytti, että taas olisi aika vuotaa. Odottelin kuukautisiani, mutta niitä ei kuulunut. Monena päivänä luulin, että nyt lähti, koska mahaan sattui. Poltti oikein, melkein samalla tavalla kuin kuukautisten aikana, mutta voimakkaammin ja vain muutaman minuutin kerrallaan. Yhtenä yönä jopa heräsin polttoon, niin voimakas se oli. Hengittelin sen yli ja jatkoin unia. Mutta vieläkään ei herunut. Sorruin internettiin ja luin alkuraskauden oireista ja kiinnityskivuista. Tein testin torstai-iltana, en uskonut haaleaa viivaa. Tein toisen seuraavana aamuna ja näytin tuloksen myös lapsen isälle. "Toi viiva tossa, sitä ei pitäisi olla, jos tilanne olis normaali." Ja hain vielä yhden testin ja tein sen lauantai-aamuna. "Ei se viiva tosta enää punaisemmaksi muutu."

Näistä tapahtumista on nyt muutama päivä. Soitin eilen neuvolaan ja sovimme ensimmäisestä neuvolakerrasta. Sain ohjeen käydä hakemassa vitamiineja ja välttää tiettyjä ruoka-aineita. Ja hoitaja kehotti innostumaan ja iloitsemaan uutisesta. (Hienosti hoidettu tilanne, muuten. Ensimmäinen kysymys hoitajalta oli "onko tämä onneksi olkoon -tilanne vai...?"). Sunnuntaina ällötti vähän koko päivän, eilen meni ihan hyvin, tänään jännitin pääsenkö kotiin asti töiden jälkeen ennen kuin laatta lentää. Ei se onneksi lentänyt ollenkaan. Ja liikunta auttaa näköjään ällötykseen. Salilla, kävelyllä, joogassa, pyörän selässä pinkomassa joogaan... ei ällötä.

Kai se on vaan uskottava, että olen raskaana. Ja että viidennellä viikolla. Mikä idea siinäkin on, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan ennen kuin mikään on hedelmöittynyt? Meikässä jakaantuu nuppineulanpään kokoinen pallura, siis parin millin soluhässäkkä, ei muuta. Tuntuu vaikealta antaa itsensä innostua asiasta, josta ainoat todisteet ovat viivat testeissä ja ällö olo.

Olen muuten käynyt ehkä viisi kertaa katsomassa niitä raskaustestejä roskiksessa. Siellä ne viivat on ja möllöttää edelleen.

On ihan helvetin vaikeaa olla puhumatta asiasta. Ymmärrän nyt miksi nettifoorumit ovat niin suosittuja. Asiasta ei tavallaan kannata tai saa puhua kenellekään, mutta toisaalta pää on täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. Ja välillä vähän huoliakin, että tänään ei ällötä, kuolikohan se jo. Vaikea keskittyä asiakaspalaverissa, kun kokoajan kiipeilee purjo. Netissä on vertaistukea. En halua kotona jauhaa jatkuvasti siitä, että ensiviikolla sillä nuppineulalla on jo sydän, ja mieti että mun mahassa tehdään verisuonia ja ja... En halua kyllästyä aiheeseen jo nyt, kun se on hädin tuskin mikään aihe. Mutta jumalauta kun se on vaikeaa! Typerä salaisuus!

Salaa toivon, että maha pulpahtaisi esiin todella nopeasti eikä asia pysyisi salassa jouluun saakka. Tai että joku kysyisi suoraan "oletko raskaan", niin sitten voisin sanoa "kyllä" (niin me sovittiin, jos joku kysyy suoraan, ei tarvitse valehdella, pätee tosin vain ystäviin ja perheeseen, ei työkavereihin). Jouluun on tosi pitkä aika.

En edes oikein tiedä miksi asiasta pitää olla hiljaa ensimmäisten kuukausien ajan. Tai siis tiedän, joo, koska keskenmenoriski on suurin raskauden alussa. Mutta kasvaako riski siitä, että kerron olevani raskaana? Ei! Helpottaako se ystävieni, muiden naisten ja miesten oloa, jotka käyvät saman joskus itse ehkä läpi, että he eivät tiedä muiden kokeneen saman? Ei, päinvastoin. Miksi tätä sitten pitää pantata?

Tietysti täytyy antaa toiselle aikaa sopeutua asiaan. Muistan kuinka vaikeaa hänen oli kertoa (tai antaa minun kertoa) läheisillemme, että olemme päättäneet mennä naimisiin. Jos olen ihan rehellinen, en tajua mikä siinä on vaikeaa. Miksi iloisten uutisten kertominen aiheuttaa paniikin? Mutta ei minun tarvitse ymmärtää. Minun pitää vain muistaa, että toiselle se on vaikeaa, ja että minä en voi yksin päättää miten näissä asioissa edetään. Vaikka olenkin oman elämäni kuningatar, niin en sentään yksinvaltias.

Alle viikko sitten kaikki oli tavallisesti. Nyt kaikki on erilailla.

Sekopäämuija.