Kaikki on hyvin. Toukka on vielä pieni, mutta sillä on jo vaikka mitä: munuaiset, kädet ja jalat, pää, selkäranka ja niska. Kun ultraäänihoitaja heilutti ultralaitetta mahan päällä, toukka pyörähti oman itsensä ympäri ja asettui paremmin kuvattavaksi. Suu kävi, ruoka-aika. Tai lapsivedenimeskelyaika. En tiedä mitä toukka touhusi.
Tähän saakka en ole uskaltanut oikein mitään. En kertoa kaikille keille haluan kertoa, ostaa vaatteita, innostua asiasta... Ei se, että tikkuun tuli viivoja, menkkoja ei ole näkynyt, maha kasvaa ja kaikenlaiset muut "tuntemukset" siinä mukana, ei mikään niistä ole ollut tarpeeksi konkreettinen todiste minulle siitä, että mahassa ihan oikeasti kasvaa jotain. Mutta nyt se on nähty ja kuultu, siellä se on.
Toivon, että nyt alan oikeasti nauttimaan tästä ajasta. Koska tästä pitäisi voida nauttia, jos vain voi. Jos ei ole kokoajan kipeä tai paniikissa. Jos kaikki on hyvin, mies mukana menossa, perhe mukana menossa, ystävät mukana menossa, ja tuleva äitikin ihan hyvässä hapessa, niin silloin tästä pitäisi vain nauttia. Aion aloittaa sen nauttimisen nyt heti.
Kerroin asiasta töissä tänään. Ultra oli aamulla, iltapäivällä pyysin molemmat pomoni jutulle. Jännitti ihan hulluna, en tiedä miksi. Ensin jotain työjuttuja, ja sitten "nyt mä vaan sanon tän, kun vielä uskallan: mulla on pulla uunissa". Onnittelua, paljon naurua, neuvoja, naureskelua mun tulevalle tuskaheinäkuulle. Hyvin meni. Hyvä pojat. Sekin on nyt hoidettu. Huh huh.
Ja sitten illalla kerroin parhaille ystävilleni, jotka eivät vielä tienneet. Olisin halunnut kertoa ajat sitten, mutta jokin laittoi vastaan. Kuva oli kiva.
Huh huh kuinka sekavaa touhua. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Sekavaa, ja siellä sekavuuden ja kyynelten alla iloista.
Ja tälläinen hän oli tänään.
 |
| Toukka. |
<3
VastaaPoista