Miltä tuntuu... Viikko ensimmäiseen neuvolakäyntiin (19.11.2016)

Nyt on lauantai 19.11. Viikko isänpäivästä.

Sinä viikonloppuna meillä oli vieraita lauantaina, ja sunnuntaina näimme sekä minun että yhteisodottavan perheen. Lauantaina mietimme kerrommeko ihmisille vai emme. Ei päästy mihinkään lopputulokseen. Ehkä kumpikaan ei vielä halunnut kertoa, koska emme kertoneet.

En tiedä miksi en halunnut tulla kaapista. Ehkä pelkään sitä, että kun kerromme tästä muille, niin sitten asiasta aletaan puhua. Ehkä muut naiset alkavat kertoa tarinoitansa siitä millaista heillä oli kun he olivat raskaana. Tai saan jotain vinkkejä jotka kuulostaa älyttömiltä, mutta en kehtaa sanoa kuin "aijaa, täytyy kokeilla...". Tai ehkä pelkään arvostelua siitä, että söin homejuustoja jotka saattoivat hyvinkin olla tehty pastöroimattomasta maidosta, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa tarkastaa miten asia on tai jättää juustoja syömättä jos ne olisivatkin olleet "ei suositella raskaana oleville" -listalla. Niin moni asia ällöttää, että jumalauta, jos joku ei ällötä, niin syön sitä.

Ensi viikolla on neuvola. Jännittää ihan perkeleesti onko sillä pähkinällä sydänäänet vai ei. Kaipaan todisteita siitä, että siellä on jotain, joka on elossa. Ehkä sitten me uskallamme kertoa asiasta, jos saamme kuulla sen tai nähdä sen.

Tämä marraskuu on ollut suoraan sanottuna ihan perseestä. Ällöttää kokoajan, tällä viikolla alkoi väsyttämään ko-ko-a-jan, ja silti pitää tehdä kaikki asiat normaalisti, olla kiinnostunut typeristä työjutuista, syödä lounasta, käydä liikkumassa.

Joo, sanotaan sen verran, että urheilu on hyvästä. Ihan oikeasti on. Mutta kun on haukotellut heräämisestä ilta kuuteen non-stop, niin ei paljoa nappaa mennä salille kyykkään. Menen silti.

Ja ei kai mua oikeasti kokoaikaa ällötä. Iltaisin, iltapäivisin, joskus ennen lounasta jos pääsee tuleen liian nälkä, aamulla ennen kuin saan sen makean D-vitamiininapin naamani. Ja siellä välissä. Joogassa tällä viikolla. Salilla torstaina. Nyt.

Mutta ei nyt ihan kokoaikaa.

Ja äsken, vatkasin polentaa hellan ääressä, ja aloin spontaanisti itkeä sitä, kuinka paha olo mulla on, kuinka miesten ei tarvitse kuin saada orgasmi ja heidän työnsä on tehty, kuinka pelkään, ettei tämä ole tämän arvoista, kun en edes ole mikään lapsien suuri fani, että entäs jos tämä on tätä heinäkuuhun asti, ja kuinka epäreilua oli kun olisin halunnut mennä pari viikkoa sitten pikkuveljen kanssa päiväkaljoille enkä voinut koska pähkinä. (Näin instasta pikkuveljen pyhäinpäivän päiväkalja -kuvan, ja se kaikki näytti niin ihanalta. Ja ennen kuin kukaan alkaa vatkaan pienessä mielessään, että eukko on ihan juoppo ja liian keskittynyt alkoholiin, kun ei meinaa yhtä raskautta kestää ilman kaljaa, niin teille mulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että teistä ei selvästikään kukaan ole käynyt mun pikkuveljen kanssa päiväkaljoilla, tai kaljoilla, tai hengaillut mun pikkuveljen kanssa muutenkaan. Koska jos olisitte, ette arvostelisi, vaan silittäisitte ja halaisitte ja sanoisitte, että "on kyllä epistä".)

Eli jos tähän ällötys-väsymykseen tulee päälle vielä jotain hormonaalista itkupotkuraivaria, niin multa saattaa mennä järki. Tai ei tietenkään mene. Mutta entäs jos vähän menee?

Vittu. Sanotaan nyt vaikka niin, että so far, I'm not a fan on being pulla uunissa. Aika paskaa.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii ajatella, että tyhmä tyttö, olisi vain onnellinen siitä, että on hedelmällinen, koska niin moni haluaisi olla raskaana, mutta ei ole. Teille sellaiset terveiset, että toi on ihan sama kuin se, että ei saisi valittaa huonosta ravintolaruuasta, koska maailmassa on nälkäisiä. Tai ei saisi valittaa siitä kun aviomies käyttäytyy itsekkäästi, koska on sinkkuja. Tai että ei saisi vaatia parempaa yhtään mitään, koska maailmassa on heitä joilla ei ole yhtään mitään. Pitäkää itsetyytyväiset maailmantuska tunkkinne.)

***