keskiviikko 24. syyskuuta 2014

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kisaraportti hiiren ensimmäisestä puolimaratonista

No niin! Tätä koko kansa on odottanut: kisaraporttia. Tai vaikka ette olisi odottaneet, niin saatte sen silti.

 
Reenifiiliksistä kirjoitin jo aikaisemmin. Mutta lyhyt kertaus: harjoittelin puolikasta varten yhteensä n. 12 viikkoa. Juoksin, sekä hitaasti ja pitkään, että lyhyempiä pätkiä nopeammin. Saavutin harjoittelemalla sellaisen kunnon, että jaksoin juosta yli 1,5 tunnin lenkkejä. Hitaasti, mutta silti. Juoksin siis aikaa, en kilometrejä. Enkä juossut joka päivä (koska niin hupsulta kuin se kuulostaa, kunto kasvaa levossa). Pisin lenkkini ennen tuota ihanaa, syyskuista sunnuntaita oli nafti 12 kilometriä. Eli vain puolet lopullisesta matkasta.

Menomatkalla vielä hymyilyttää.
Nesteytystä.
Lähdimme juoksuretkelle jo varhain lauantaiaamuna. Yhteiskyyti satamaan lähti klo 7 ja lautta Tallinnaan 10:30. Tallinnaan saavuttuamme heitimme laukut hotellille ja lähdimme katsastamaan kisa-aluetta Tallinnan vanhan kaupungin kupeeseen ja hakemaan numerolappuja. Kisakeskuksessa oli paljon väkeä, mutta mahduimme silti Niken kisakauppaan hypistelemään (ja vähän ostamaan) vaatteita. Kisakaupassa oli oikeastaan pakko käydä, sillä yksi kanssakilpasiskoistani oli unohtanut kotiin repun, jossa oli lenkkareita lukuunottamatta kaikki juoksukamat.

Lapset juoksivat jo lauantaina.
Sorsat ja kisakassit.
 
Tallinnassa oli hyvä ja aurinkoinen keli. Söimme liian ison lounaan ulkona terassilla, jonka jälkeen kipitimme takaisin hotellille ja päiväunille huoneisiimme. Illalla oli kisaporukalle varattu pöytä italialaisesta ravintolasta Controventosta. Juoksijat tankkasivat hiilaripöhöä, huoltojoukot tankkasivat muuten vaan. Nukkumassa olimme hyvissä ajoin, mutta unta en kyllä saanut ennen puoltayötä.

 
 
Sunnuntaina söin omiin tapoihini nähden naurettavan kokoisen hotelliaamiaisen. Olin ottanut omat kaurahiutaleet mukaan, koska en luottanut hotellista löytyvän minulle sopivaa puuroa. Puuron lisäksi närpin pari nakkia ja kurkun siivua. Nälkä ei ollut, jännitys oli. Aamupala piti ajoittaa paria tuntia ennen kisalähtöä, jottei maha olisi täynnä enää juostessa.

Jännä-Siiri.
Jännä-Anna.
Aamupalan jälkeen aloni kiskomaan juoksukamoja päälle, asettelin tukkaa pois naamalta, ja jännitin lisää. Jännä jännä jännä jännä jännä. Tuntia ennen lähtöä lopetin kookosveden ja urheilujuoman juomisen, mutta en vieläkään jännittämistä.

Maratonsammakko.
Kipitimme kohti lähtöpaikkaa hyvissä ajoin, ja ihmettelimme maratoonareita jotka olivat juuri aloittaneet toisen kierroksen. Vauhti juoksijoilla oli huikea, ei voinut kuin ihailla menoa.

Puolikas edessä, vielä naurattaa.
Kisatori.
  
 
Pikaiset paniikkipissat, huoltojoukolle räyhäämistä (jännä jännä jännä), ja sitten oli mentävä omaan lähtöryhmän karsinaan odottamaan lähtölaukausta. "Voi paska, mitä mä olen oikein mennyt tekemään?"

  
 
Juoksijoita puolikkaalla oli yli 2500, joten ensimmäinen kilometri mentiin aikamoisessa sumpussa. Mutta jyvät erottuivat akanoista heti ensimmäisten kilometrien aikana. Yritin parhaani mukaan pitää pintani, olla menemättä alkuhuumaan mukaan. Ja onnistuin. Sykkeet pompsahti yllättävän korkealle heti alusta, mutta vauhti tuntui mukavalta, joten lopetin sykemittarin vahtaamisen.

Outoa porukkaa.
 
Puolikkaan reitti kulki keskustasta rantaa myötäillen itään noin 10 kilometriä, ja takaisin osittain samaa reittiä. Ensimmäiset 8 kilometriä meni hyvin ja omalla painolla. Vauhti pysyi tasaisena, kuuntelin musiikkia, katselin vastaantulevia maratoonareita ja ihmettelin puolikkaan kärkijoukon vauhtia. Kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi ärsyttämään kun kääntöpaikkaa ei näkynyt missään, juoksin vain kauemmas ja kauemmas maalista, enkä nähnyt edes CitySorsa-sisareni ihanan oranssia paidan selkämystä missään.

Vanha maratontekijä.
Kilometrit 8-11 olivat vaikeita. Keskittyminen herpaantui kokoajan, ja rytmi tuntui kadonneen. Lonkankoukistajaan alkoi sattua, ja muutenkin lihakset alkoivat väsymään. Olin kääntöpaikalla päättänyt, että jos en seuraavien kilometrien aikana ottaisi kanssasorsaa kiinni, en pystyisi siihen missään vaiheessa. Laitoin siis uuden vaihteen silmään, ja kiihdytin maltillisesti tahtia. Ja hyvä niin. Vauhdin lisääminen paransi rytmiongelmat, aloitin kilometrien nielemisen. Saavutin kanssasorsailijan jossain 12 kilometrin nurkilla, ja lönkyttelimme hiljaa toistemme lähellä. Kilometrit taittuivat seurassa yllättävän helposti, vaikka emme sanoneet toisillemme sanakaan.

Maratonpomppu.
 
18 km.
Noin 15 kilometrin kohdalla päätin päästää irti, ja kiihdytin taas. Ihmettelin itsekseni, kuinka kroppa vei vaikka väsymys oli jo merkittävä. Ohittelin ihmisiä ja odotin, että näkisin huoltojoukkoja keskustaan saavuttaessa. Ja siellähän se oli, ihana kanssamatkustajani, kamera kädessä 18 kilometrin kohdalla.

"Vieläkö sä jaksat?"

"Ei semmosia nyt kysytä, on jaksettava!"

Loppumatkan juoksin niin lujaa kuin mihin oli enää paukkuja. Matkan ainoat nousut olivat viimeisillä kilometreillä, ja hapot iskivät reisiin pari kilometriä ennen maalia. 10 kilometrin juoksijoita loikki ohitse (saatanan long legsit), syke oli tapissa, kilometrit olivat pidempiä kuin koskaan ennen. Mutta kävellä ei voinut, ei pätkääkään. Pakko mennä, aivan pakko.

"Tää on ihan paskaa, tää ei lopu ikinä."

Maalissa!
No loppuihan se. Yhtäkkiä nurkan takana oli viimeinen mukulakivinen suora ja maali. Viimeisetkin voiman rippeet jäivät suoralle. Tulin maaliin, pysähdyin ja kumarsin tytölle, joka laittoin kaulaani mitalin. Täts it. Maalissa. Ja aivan finaalissa.

Puolikas takana, taas naurattaa.
Maalissa juoksijoille jaettiin juomaa ja rusinaa. Kävelin ja huohotin, otin kaikki laitteet pois päältä ja etsin huoltojoukot. Kohta oltiin maalissa kaikki, ja sitten sai juoda kuohujuomaa ja höpöttää. Höpö höpö höpö.

Palautumiseen meni noin neljä päivää. Maanantaina kävelin kuin puujaloilla ja välttelin portaita ja istuutumista. Tiistaina kävin vetreyttämässä kinttujani tanssitunnilla ja teippasin pari varvasta (jotka tulivat vasta jälkikäteen kipeiksi). Keskiviikkona huomasin vielä aivan uusia kipeitä lihaksia kintuistani. Torstaina jalat tuntuivat jo ihan normaaleilta, vaikka illan salireeneissä draivi olikin vielä aika heikko.

  
 
Tavoitteeni juoksun suhteen täyttyivät. Halusin nauttia juoksusta ja tulla maaliin kaikkeni antaneena. Ja niin myös tein. 18 kilometriä 21:stä olivat nautinnollisia, paska iski tuulettimeen vasta viimeisissä nousuissa. Lopullinen aikani oli 2:36:26, kuusi minuuttia "toiveaikana" yli, mutten usko, että olisin pystynyt parempaan. Oli ihana huomata, että juoksin nyt helposti 10 kilometriä samaan aikaan kuin kesäkuussa Forssassa. Ja jaksoin juosta vielä toiset 10 kilometriä siihen päälle.

Pelkäsin juoksuintoni hiipuvan täysin kisan jälkeen. Mutta turhaan. Jo tunti kisan jälkeen olin sitä mieltä, että ensikesänä uudestaan, vartti ajasta pois. Nyt täytyy vain pitää kunto yllä talven ajan, jotta voi keväällä alkaa reenaamaan uudestaan.

Jos jotain tästä koko touhusta voi sanoa, niin se on tämä: Jos minä pystyin siihen, kuka tahansa pystyy siihen. Ja hitto, minähän pystyin!

 
P.S. Tapahtuman nettisivuilla pystyy katsomaan juoksijakohtaisia videoita matkan varrelta. Jos haluatte nähdä maailman reitevimmän neidin kipitystä, menkää katsomaan. Ja ainakin kannattaa katsoa maratonin voittajan maaliintulo (Finish Panorama tai Extra). Voi tsiisus kun se jätkä juoksee lujaa.


tiistai 9. syyskuuta 2014

Hiiri kokeilee - Suklaaraakakakku

Suklaaraakakakku. Eli kakku, jossa on suklaata, ja jota ei lainkaan kypsennetä.

Kuten jo eilen totesin, suklaa ei esittelyitä eikä perusteluita kaipaa. Mutta raakakakuista sen verran, että tässä nähdään juurikin kuinka hitaasti lämpenevä välillä olen. Raakakakuista on jauhettu blogisfäärissä ja hihhuliosastolla jo monta, monta vuotta. Ja viljahaasteellisena (ja semihihhulina) ihmisenä juuri minun pitäisi olla ensimmäisten joukossa kokeilemassa niitä. Mutta ei. En ole ikinä tehnyt raakakakkua, ja olen syönyt sellaista vain muutaman kerran (hyviä kokemuksia kyllä kaikki). Tarvitaan Yhteishyvän Ruoka -liite, tuo tylsien ja itsestään selvien reseptien ja toisaalta erittäin hyvien klassikkoruokareseptien (kuten kaalikääryleet) läpyskä, jotta meitsi innostuu. Ja tietysti sana suklaa.

Mutta nyt asiaan!

Ulkomuoto ei ainakaan ole paha.
Suklaaraakakakku
6 annosta

Pohja:
150 g kuorellisia manteleita
3 dl rusinoita

Täyte:
150 g cashewpähkinöitä
2 keskikokoista banaania
1 dl kookoskermaa
200 g tummaa sulkaata

Koristeluun:
Puolukoita tai muita marjoja

Laita mantelit ja ätsiuhpähkinät likoamaan veteen, eri kippoihin. Liota noin 4 tuntia.

Tee pohja hienontamalla mantelit ja rusinat koneessa. Peitä irtopohjakakkuvuoan (halk. 20 cm) pohja leivinpaperilla, ja painele seos pohjalle ja reunoille. Pane vuoka pakastimeen.

Sulata suklaa vesihauteen päällä. Jauha pähkinät koneella mahdollisimman hienoksi, ja lisää banaanit ja kookoskerma. Sekoita seos koneella sileäksi. Sekoita täytteeseen sula suklaa. Kaada seos pohjan päälle ja laita kakku pakkaseen.

Ennen syömistä, ota kakku pois pakkasesta ja koristele se marjoilla.

Lillukat.
Siirin lisävinkit, eli tekemällä oppii:

Laita mantelit ja pähkinät likoomaan heti kun alat edes miettimään kakun tekoa. Liikaliotus ei niitä haittaa, mutta homma ei onnistu jos ne eivät ole pehmenneet tarpeeksi.

Mantelit ja rusinat piti myllätä kolmessa osassa, koska meidän kippo on niin pikkarainen.
Vuokani on pienempi kuin ohjeen vuoka, ja ensin pohja-ainesta näytti olevan aivan liikaa. Mutta yllättävän kostea pohjamössö painui näppärästi vuokaan, ja oli paljon helpompaa käsitellä kuin mitä kuvittelin.

 
Pehmeät pähkinät rouhiintuvat nopeasti. Banaani kannataa muussata kookoskerman kanssa. Kunnon koneella olisi saanut kuohkeamman taikinan, mutta pikkuerissä pikkukipossa möyhistellä taikina jäi aika tanakaksi.

Suklaa vielä puuttuu. Onpa kummallinen täyte. 
Valmiina pakkaseen. Ihme mömmö.
Reseptissä ei mainittu mitään pakkasessaviettoaikoja. Mutta voin kertoa, että jos kakku on yönyli pakastimessa, on sen leikkaaminen erittäin hankalaa.

Valmis kakku. Umpijäässä.
Lopullinen tuomio:

Raakakakkujen tekemiseen tarvitaan kunnon kone. Tämäkin kakku olisi valmistunut hujauksessa jos ainekset olisi voinut vain heittää koneeseen ja antaa koneen myllätä.

Pitkä pakastaminen saattoi olla virhe, mutta reseptistä ei käynyt ilmi pysyykö kakku koossa jääkaapissa alkukylmetyksen jälkeen. Jos se pysyy koossa jääkaapissa, kaikki on okei. Jos ei, niin eihän tässä ole mitään järkeä. Ei ainakaan pienen talouden kakuksi, jossa kakku syödään viikon mittaan kaksi palaa kerrallaan.

Maku on ihan hyvä. Mutta ehkä hieman liian banaaninen. Kokemuksena raakakakku oli kuitenkin ihan jees. Voisin kokeilla uudestaan, mutta ehkä seuraavaksi jonkun "raakakakkugurun" reseptillä.

 
P.S. Montako askelta näistä kokeiluista on punajuuri-suklaakakkuun?

maanantai 8. syyskuuta 2014

Hiiri kokeilee - Punajuuripihvejä

Muistatteko vielä hienon ideani kokeilla reseptejä ja kirjoittaa kokeilusta Hiirenvimmaan? No en minäkään muistanut. Mutta kun kuluvalla viikolla tulleessa Yhteishyvä Ruoka -liitteessä oli reseptit suosikkiraaka-aineistani punajuuresta ja suklaasta, päätin jatkaa "juttusarjaa" (tai siis tehdä toisen postauksen samalla teemalla). Eli Hiiri kokeilee Punajuuripihvejä ja Raakasuklaakakkua.

Punajuuri, tuo juurikasvisten punainen kulta. Sanoi isä mitä tahansa, niin punajuuri on aivan mahtava tyyppi. Se kypsyy hitaasti, kyllä, mutta hitaasti hyvä tulee. Yksi suosikkilisukkeistani on suolapedillä paahdettu punajuuri. Ja yksi suosikki kasvisruuistani on äidin punajuuripihvit (mistä tulikin mieleeni: koska pidetään kaalikääryle/punajuuripihvibileet?).

Punajuuri käy pieniksi kuutioiksi pilkottuna erinomaisesti myös kaikenlaisiin "hässäköihin". Ja hässäkällä tarkoitan nyt meidän perheen perusruokaa, joka ei ole kastike eikä pata, vaan kasarissa valmistettu biljoonaa eri kasvista ja vähän lihaa tai kanaa yhdistelevä sotku, jota syödään joko sellaisenaan tai riisin kanssa.

(Suklaa ei varmaan kaipaa mitään perusteluita.)

 "Voimaruokaa punajuuresta."
Yhteishyvä Ruoka -liitteessä punajuuripihvi on tehty keitetystä punajuuresta, kikherenistä ja sidosaineena on jugurttia ja jauhoja. Teen siis ennakko-oletuksen, että pihvi on tiiviimpi ja tasaisempi kuin raastetuista juureksista tehty kasvispihvi. No, kokeillaan.

Punajuuri-kikhernepihvit
4 annosta

1 tlk (285 g) kikherneitä
2 rkl öljyä
2 isoa keitettyä punajuurta
1 rkl perunajauhoja
3 rkl jauhoja (ohjeesta vehnä, meikällä tietysti jotain gluteenitonta)
1/2 dl maustamatonta jugurttia/kasvislientä
1/2 sitruunan mehu
1 valkosipulinkynsi
1 tl suolaa
1/2 tl maustepippuria
1 tl hunajaa
(seesaminsiemeniä)

Möyhää koneessa ensin punajuuret, kikherneet ja öljy. Lisää loput ainekset ja möyhää lisää. Anna tekeytyä (eli levätä) jonkin aikaa.

Muotoile taikinasta pihvejä, ja ripottele halutessasi pihvin pinnalle seesaminsiemeniä. Paista pihvejä miedolla lämmöllä sopivasti oljytyllä lettupannulla.

Näinkin pieniä palasia piti keittää 25 minuuttia.
Siirin lisävinkit, eli tekemällä oppii:

Ensinnäkin, mä rakastan näitä 'mössää kaikki' reseptejä. So simple. Ja toisekseen, miksi minulla ei ole kunnon konetta? Vasta siivottu keittiö + punajuuri + sauvasekotin... Not good.

Muussasin punajuuret ja herneet sauvasekottimella. Ja punajuurien keitinliemen säästin varmuuden vuoksi. Onneksi, siitä sai aivan sairaan hyvää risottoa.
Punajuurikypsyy hitaasti. Eli kuorittuasi punajuuret leikkaa ne pieniksi, noin 2 x 2 cm kuutioiksi ja keitä vasta sitten. Muuten saat keittää koko päivän.

Taikina tukevoituu levätessään. Meidän taikina lepäsi lopulta seuraavaan päivään saakka, ja onneksi lepäsi, koska lepo syvensi taikinan makuja.

Oih mikä väri!
Taikinasta ei mielestäni muotoilla yhtään mitään. Sitä lusikoidaan pannulle ja litistetään lastalla.

Oho, seesaminsiemenet unohtui!
Pannua ei kannata lämmittää liian kuumaksi. Kaikki on oikeastaan jo kypsää, joten paistamisen pointti taitaa olla vain pihviintyminen.

Lisäkkeeksi tein pikamikromuusia bataatista ja porkkanasta.
Muusi, pihvit ja jugurttikastike. Nam.
Lopputuomio:

Pihvejä olisi ehkä pitänyt paistaa kauemmin, miedommalla lämmöllä, ja littanammista pihveistä. Koska nyt vain pihvien pinta oli muuttunut pihvimäiseksi. Sisus oli edelleen taikinainen. Tai ehkä pitäisi sanoa punajuurisoseinen. Mutta maku oli hyvä.

En ihan ymmärtänyt näitä pihvejä. Äidin pihvit ovat parempia. Mutta reseptissä oli potentiaalia. Ehkä ensikerralla lisään mukaan perunaa tukevoittamaan pihvejä.

Ja sitten kakkuun. Vähän jännittää. Mutta olen toiveikas. Kakussa ei ole käytetty liivatetta ollenkaan, vaan suklaa, kookos ja kylmä hoitaa homman kotiin (vai hoitaako?).


Mutta annetaan jännityksen kehittyä. Eli jätetään kakku huomiselle.



tiistai 2. syyskuuta 2014

12 päivän odotusaika

Elämäni kovin fyysinen koitos on alle kahden viikon päästä. Sunnuntaina 14.9. kipitän 21 kilometrin matkan, puolimaratonin. Tai siis en kipitä, vaan juoksen.

Olen harjoitellut puolikkaalle Juhannuksesta lähtien, eli 10 viikkoa. Muutamia lomaviikkoja lukuunottamatta olen jölkötellyt 3-4 lenkkiä per viikko. Yleensä yhden pitkän (eli yli tunnin lenkin) hitaan lenkin sekä 1-2 lyhyempää (alle tunnin) hidasta lenkkiä, ja yhden nopean interval-lenkin. Kilometrejä on kertynyt noin 193, aikaa on kulunut 30 tuntia.

Viiden tähden lenkkimaisemat.
Lenkille on ollut melkein joka kerta kiva lähteä. Välillä olen juossut yksin, välillä olen saanut seuraa, ja joskus on jopa juostu ryhmässä. Seurassa on kiva juosta, aika menee nopeasti. Mutta yksinäisillä lenkeillä olen alkanut ymmärtää, miksi juoksuun hurahdetaan. Ensimmäiset 15 minuuttia on vaikeaa, joskus ihan paskaa. Tahmeeta ja raskasta. Puolen tunnin jälkeen alkaa ajantaju kadota. Ja jossain 45 minuutin hujakoilla homma vaan rullaa, tie liikkuu alta pois.

Alussa pelkäsin pitkiä, yli 75 minuutin lenkkejä. Luulin, että tylsistyn ja kunto loppuu kesken. Mutta kappas kappas, vanha totuus "vauhti tappaa, ei lenkin pituus" piti paikkansa. Juokseminen on aloitettava aivan naurettavan hitaasti. Niin hitaasti, että yhteisvelallinen voi pitkäjalkaisena kävellä vierellä kun itse hölkkää. Mutta kyllä se siitä. Kärsivällisesti tahkomalla vauhti kasvaa, askel muuttuu pidemmäksi, ja homma alkaa rullaamaan. Alussa juoksun ja kävelyn ero on siis askel, ei vauhti.

 
Jos ei oteta huomioon paria "meikä ilmoittautui puolimaratonille" -somemöläytystä, en ole juurikaan tehnyt asiasta numeroa. En pelkää epäonnistumista. Paskan marjat, minähän juoksen sen matkan. Kyse on siitä, että minulle tulee tarve selitellä asiaa jotenkin. "Joo tiedän, että on hölmöä, että tämmöinen ei-pitkäjalkainen, ei-kevytrakenteinen pötkö haluaa juosta."

Painoa on monta kiloa liikaa, sekä lihaksena että rasvana. (Eikä tämä ole nyt mikään "et sää oo liian painava" -kommentin kalastelu. Olenhan! Fakta on, että pitkää matkaa kipitellessä jokainen kilo, joka ei suoraan vaikuta juoksuliikkeen tekemiseen, on ylimääräinen.) Kestävyysjuoksu ei todellakaan ole minulle luonnostaan sopiva laji. Mutta ehkä juuri siksi haluan tämän nyt tehdä. Koska tiedän, että harjoittelemalla pystyn saavuttamaan jotain, joka on minulle vaikeaa. Voitan itseni enemmän, koska se on vaikeaa.

 
Viimeiset kaksi viikkoa otetaan rennosti. Kaikki muut reenit saavat nyt jäädä, ja olen yrittänyt rauhoittaa itselleni enemmän vapaa-aikaa. Lenkkejä on tälle viikolle suunniteltu kolme, mutta ne eivät ole enää kovin raskaita. Ensiviikolle olen varannut heti maanantaiksi hierojan. Urheiluhieroja Mikko Salonen saa runnoa kinttuni mustelmille, lenkkejä ei ole ensiviikolla kuin pari pikaista fiilistelyhippelöintiä.

Vähän alkaa jännittään. Mutta luotan reeniin. Kyllä tämä tästä.

Jäähdyttelyt välillä venyvät kun yhteislenkkeilijä karkailee pusikoihin kuvailemaan.