12 päivän odotusaika

Elämäni kovin fyysinen koitos on alle kahden viikon päästä. Sunnuntaina 14.9. kipitän 21 kilometrin matkan, puolimaratonin. Tai siis en kipitä, vaan juoksen.

Olen harjoitellut puolikkaalle Juhannuksesta lähtien, eli 10 viikkoa. Muutamia lomaviikkoja lukuunottamatta olen jölkötellyt 3-4 lenkkiä per viikko. Yleensä yhden pitkän (eli yli tunnin lenkin) hitaan lenkin sekä 1-2 lyhyempää (alle tunnin) hidasta lenkkiä, ja yhden nopean interval-lenkin. Kilometrejä on kertynyt noin 193, aikaa on kulunut 30 tuntia.

Viiden tähden lenkkimaisemat.

Lenkille on ollut melkein joka kerta kiva lähteä. Välillä olen juossut yksin, välillä olen saanut seuraa, ja joskus on jopa juostu ryhmässä. Seurassa on kiva juosta, aika menee nopeasti. Mutta yksinäisillä lenkeillä olen alkanut ymmärtää, miksi juoksuun hurahdetaan. Ensimmäiset 15 minuuttia on vaikeaa, joskus ihan paskaa. Tahmeeta ja raskasta. Puolen tunnin jälkeen alkaa ajantaju kadota. Ja jossain 45 minuutin hujakoilla homma vaan rullaa, tie liikkuu alta pois.

Alussa pelkäsin pitkiä, yli 75 minuutin lenkkejä. Luulin, että tylsistyn ja kunto loppuu kesken. Mutta kappas kappas, vanha totuus "vauhti tappaa, ei lenkin pituus" piti paikkansa. Juokseminen on aloitettava aivan naurettavan hitaasti. Niin hitaasti, että yhteisvelallinen voi pitkäjalkaisena kävellä vierellä kun itse hölkkää. Mutta kyllä se siitä. Kärsivällisesti tahkomalla vauhti kasvaa, askel muuttuu pidemmäksi, ja homma alkaa rullaamaan. Alussa juoksun ja kävelyn ero on siis askel, ei vauhti.

 

Jos ei oteta huomioon paria "meikä ilmoittautui puolimaratonille" -somemöläytystä, en ole juurikaan tehnyt asiasta numeroa. En pelkää epäonnistumista. Paskan marjat, minähän juoksen sen matkan. Kyse on siitä, että minulle tulee tarve selitellä asiaa jotenkin. "Joo tiedän, että on hölmöä, että tämmöinen ei-pitkäjalkainen, ei-kevytrakenteinen pötkö haluaa juosta."

Painoa on monta kiloa liikaa, sekä lihaksena että rasvana. (Eikä tämä ole nyt mikään "et sää oo liian painava" -kommentin kalastelu. Olenhan! Fakta on, että pitkää matkaa kipitellessä jokainen kilo, joka ei suoraan vaikuta juoksuliikkeen tekemiseen, on ylimääräinen.) Kestävyysjuoksu ei todellakaan ole minulle luonnostaan sopiva laji. Mutta ehkä juuri siksi haluan tämän nyt tehdä. Koska tiedän, että harjoittelemalla pystyn saavuttamaan jotain, joka on minulle vaikeaa. Voitan itseni enemmän, koska se on vaikeaa.

 

Viimeiset kaksi viikkoa otetaan rennosti. Kaikki muut reenit saavat nyt jäädä, ja olen yrittänyt rauhoittaa itselleni enemmän vapaa-aikaa. Lenkkejä on tälle viikolle suunniteltu kolme, mutta ne eivät ole enää kovin raskaita. Ensiviikolle olen varannut heti maanantaiksi hierojan. Urheiluhieroja Mikko Salonen saa runnoa kinttuni mustelmille, lenkkejä ei ole ensiviikolla kuin pari pikaista fiilistelyhippelöintiä.

Vähän alkaa jännittään. Mutta luotan reeniin. Kyllä tämä tästä.

Jäähdyttelyt välillä venyvät kun yhteislenkkeilijä karkailee pusikoihin kuvailemaan.