perjantai 19. syyskuuta 2014

Kisaraportti hiiren ensimmäisestä puolimaratonista

No niin! Tätä koko kansa on odottanut: kisaraporttia. Tai vaikka ette olisi odottaneet, niin saatte sen silti.

 
Reenifiiliksistä kirjoitin jo aikaisemmin. Mutta lyhyt kertaus: harjoittelin puolikasta varten yhteensä n. 12 viikkoa. Juoksin, sekä hitaasti ja pitkään, että lyhyempiä pätkiä nopeammin. Saavutin harjoittelemalla sellaisen kunnon, että jaksoin juosta yli 1,5 tunnin lenkkejä. Hitaasti, mutta silti. Juoksin siis aikaa, en kilometrejä. Enkä juossut joka päivä (koska niin hupsulta kuin se kuulostaa, kunto kasvaa levossa). Pisin lenkkini ennen tuota ihanaa, syyskuista sunnuntaita oli nafti 12 kilometriä. Eli vain puolet lopullisesta matkasta.

Menomatkalla vielä hymyilyttää.
Nesteytystä.
Lähdimme juoksuretkelle jo varhain lauantaiaamuna. Yhteiskyyti satamaan lähti klo 7 ja lautta Tallinnaan 10:30. Tallinnaan saavuttuamme heitimme laukut hotellille ja lähdimme katsastamaan kisa-aluetta Tallinnan vanhan kaupungin kupeeseen ja hakemaan numerolappuja. Kisakeskuksessa oli paljon väkeä, mutta mahduimme silti Niken kisakauppaan hypistelemään (ja vähän ostamaan) vaatteita. Kisakaupassa oli oikeastaan pakko käydä, sillä yksi kanssakilpasiskoistani oli unohtanut kotiin repun, jossa oli lenkkareita lukuunottamatta kaikki juoksukamat.

Lapset juoksivat jo lauantaina.
Sorsat ja kisakassit.
 
Tallinnassa oli hyvä ja aurinkoinen keli. Söimme liian ison lounaan ulkona terassilla, jonka jälkeen kipitimme takaisin hotellille ja päiväunille huoneisiimme. Illalla oli kisaporukalle varattu pöytä italialaisesta ravintolasta Controventosta. Juoksijat tankkasivat hiilaripöhöä, huoltojoukot tankkasivat muuten vaan. Nukkumassa olimme hyvissä ajoin, mutta unta en kyllä saanut ennen puoltayötä.

 
 
Sunnuntaina söin omiin tapoihini nähden naurettavan kokoisen hotelliaamiaisen. Olin ottanut omat kaurahiutaleet mukaan, koska en luottanut hotellista löytyvän minulle sopivaa puuroa. Puuron lisäksi närpin pari nakkia ja kurkun siivua. Nälkä ei ollut, jännitys oli. Aamupala piti ajoittaa paria tuntia ennen kisalähtöä, jottei maha olisi täynnä enää juostessa.

Jännä-Siiri.
Jännä-Anna.
Aamupalan jälkeen aloni kiskomaan juoksukamoja päälle, asettelin tukkaa pois naamalta, ja jännitin lisää. Jännä jännä jännä jännä jännä. Tuntia ennen lähtöä lopetin kookosveden ja urheilujuoman juomisen, mutta en vieläkään jännittämistä.

Maratonsammakko.
Kipitimme kohti lähtöpaikkaa hyvissä ajoin, ja ihmettelimme maratoonareita jotka olivat juuri aloittaneet toisen kierroksen. Vauhti juoksijoilla oli huikea, ei voinut kuin ihailla menoa.

Puolikas edessä, vielä naurattaa.
Kisatori.
  
 
Pikaiset paniikkipissat, huoltojoukolle räyhäämistä (jännä jännä jännä), ja sitten oli mentävä omaan lähtöryhmän karsinaan odottamaan lähtölaukausta. "Voi paska, mitä mä olen oikein mennyt tekemään?"

  
 
Juoksijoita puolikkaalla oli yli 2500, joten ensimmäinen kilometri mentiin aikamoisessa sumpussa. Mutta jyvät erottuivat akanoista heti ensimmäisten kilometrien aikana. Yritin parhaani mukaan pitää pintani, olla menemättä alkuhuumaan mukaan. Ja onnistuin. Sykkeet pompsahti yllättävän korkealle heti alusta, mutta vauhti tuntui mukavalta, joten lopetin sykemittarin vahtaamisen.

Outoa porukkaa.
 
Puolikkaan reitti kulki keskustasta rantaa myötäillen itään noin 10 kilometriä, ja takaisin osittain samaa reittiä. Ensimmäiset 8 kilometriä meni hyvin ja omalla painolla. Vauhti pysyi tasaisena, kuuntelin musiikkia, katselin vastaantulevia maratoonareita ja ihmettelin puolikkaan kärkijoukon vauhtia. Kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi ärsyttämään kun kääntöpaikkaa ei näkynyt missään, juoksin vain kauemmas ja kauemmas maalista, enkä nähnyt edes CitySorsa-sisareni ihanan oranssia paidan selkämystä missään.

Vanha maratontekijä.
Kilometrit 8-11 olivat vaikeita. Keskittyminen herpaantui kokoajan, ja rytmi tuntui kadonneen. Lonkankoukistajaan alkoi sattua, ja muutenkin lihakset alkoivat väsymään. Olin kääntöpaikalla päättänyt, että jos en seuraavien kilometrien aikana ottaisi kanssasorsaa kiinni, en pystyisi siihen missään vaiheessa. Laitoin siis uuden vaihteen silmään, ja kiihdytin maltillisesti tahtia. Ja hyvä niin. Vauhdin lisääminen paransi rytmiongelmat, aloitin kilometrien nielemisen. Saavutin kanssasorsailijan jossain 12 kilometrin nurkilla, ja lönkyttelimme hiljaa toistemme lähellä. Kilometrit taittuivat seurassa yllättävän helposti, vaikka emme sanoneet toisillemme sanakaan.

Maratonpomppu.
 
18 km.
Noin 15 kilometrin kohdalla päätin päästää irti, ja kiihdytin taas. Ihmettelin itsekseni, kuinka kroppa vei vaikka väsymys oli jo merkittävä. Ohittelin ihmisiä ja odotin, että näkisin huoltojoukkoja keskustaan saavuttaessa. Ja siellähän se oli, ihana kanssamatkustajani, kamera kädessä 18 kilometrin kohdalla.

"Vieläkö sä jaksat?"

"Ei semmosia nyt kysytä, on jaksettava!"

Loppumatkan juoksin niin lujaa kuin mihin oli enää paukkuja. Matkan ainoat nousut olivat viimeisillä kilometreillä, ja hapot iskivät reisiin pari kilometriä ennen maalia. 10 kilometrin juoksijoita loikki ohitse (saatanan long legsit), syke oli tapissa, kilometrit olivat pidempiä kuin koskaan ennen. Mutta kävellä ei voinut, ei pätkääkään. Pakko mennä, aivan pakko.

"Tää on ihan paskaa, tää ei lopu ikinä."

Maalissa!
No loppuihan se. Yhtäkkiä nurkan takana oli viimeinen mukulakivinen suora ja maali. Viimeisetkin voiman rippeet jäivät suoralle. Tulin maaliin, pysähdyin ja kumarsin tytölle, joka laittoin kaulaani mitalin. Täts it. Maalissa. Ja aivan finaalissa.

Puolikas takana, taas naurattaa.
Maalissa juoksijoille jaettiin juomaa ja rusinaa. Kävelin ja huohotin, otin kaikki laitteet pois päältä ja etsin huoltojoukot. Kohta oltiin maalissa kaikki, ja sitten sai juoda kuohujuomaa ja höpöttää. Höpö höpö höpö.

Palautumiseen meni noin neljä päivää. Maanantaina kävelin kuin puujaloilla ja välttelin portaita ja istuutumista. Tiistaina kävin vetreyttämässä kinttujani tanssitunnilla ja teippasin pari varvasta (jotka tulivat vasta jälkikäteen kipeiksi). Keskiviikkona huomasin vielä aivan uusia kipeitä lihaksia kintuistani. Torstaina jalat tuntuivat jo ihan normaaleilta, vaikka illan salireeneissä draivi olikin vielä aika heikko.

  
 
Tavoitteeni juoksun suhteen täyttyivät. Halusin nauttia juoksusta ja tulla maaliin kaikkeni antaneena. Ja niin myös tein. 18 kilometriä 21:stä olivat nautinnollisia, paska iski tuulettimeen vasta viimeisissä nousuissa. Lopullinen aikani oli 2:36:26, kuusi minuuttia "toiveaikana" yli, mutten usko, että olisin pystynyt parempaan. Oli ihana huomata, että juoksin nyt helposti 10 kilometriä samaan aikaan kuin kesäkuussa Forssassa. Ja jaksoin juosta vielä toiset 10 kilometriä siihen päälle.

Pelkäsin juoksuintoni hiipuvan täysin kisan jälkeen. Mutta turhaan. Jo tunti kisan jälkeen olin sitä mieltä, että ensikesänä uudestaan, vartti ajasta pois. Nyt täytyy vain pitää kunto yllä talven ajan, jotta voi keväällä alkaa reenaamaan uudestaan.

Jos jotain tästä koko touhusta voi sanoa, niin se on tämä: Jos minä pystyin siihen, kuka tahansa pystyy siihen. Ja hitto, minähän pystyin!

 
P.S. Tapahtuman nettisivuilla pystyy katsomaan juoksijakohtaisia videoita matkan varrelta. Jos haluatte nähdä maailman reitevimmän neidin kipitystä, menkää katsomaan. Ja ainakin kannattaa katsoa maratonin voittajan maaliintulo (Finish Panorama tai Extra). Voi tsiisus kun se jätkä juoksee lujaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti