maanantai 1. joulukuuta 2014

Hiirenvimma elää vielä…

… mutta hiiri on ilmeisesti vetäytynyt seinän väliin eristevilloihin talviunille.

Vanha tuttu "elämä" on pyörittänyt tätä rottaa hännästä, ja moni tärkeä asia on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kuten tämä blogi. Päässä on vaikka kuinka monta juttuideaa, mutta aika juttujen tulostamiseen blogosfääriin on kortilla.

Mutta ei luovuteta! Kyllä tämä tästä aktivoituu!

Hyvää joulukuuta, ystävät!




tiistai 21. lokakuuta 2014

Syysvaellus 3.0 - Osa II: Sunnuntai

Vaellusretkillämme yksi kivoimmista hetkistä on herääminen. Vaikka yöllä ei välttämättä nukkuisikaan erityisen hyvin, on aamulla aina levännyt olo. Heräsimme samaan aikaan kun kaikki muutkin metsänelävät, luonnon kutsuun. Pikaisen makuupussista poistumisen jälkeen hengailimme vielä hetken pää tyynyssä, kokeilimme nukuttaisiko vielä. Ei nukuttanut. Isän makuupussin suuaukosta karanneen kiristysnauhan metsästys sauman sisältä oli aivan liian mielenkiintoista, ja aurinko jo liian korkealla.

Aamun hämy.
Aamupalaksi oli keitettyä kananmunaa sämpylän päällä, riisifruttia ja teetä. Jätimme jälkemme Renulaavun vieraskirjaan, pakkasimme tavarat kanoottiin ja jatkoimme matkaa. Suuntasimme takaisin autolle, järven toiselle puolelle.

 
Toisen päivän kävelyreitti lähti Isojärven luonnonsuojelualueen "päämajalta", Herettyn kämpältä. Suunnitelmissa oli kipittää Mäyrälahden kautta Kuorejärven laavulle lounaalle, ja lounaan jälkeen takaisin Herettyyn.

 
 
Sää suosi meitä sunnuntainakin. Ja reittivalinta: matka lounaspaikalle oli lyhyempi, mutta vaikeakulkuisempi kuin päivän toinen etappi. Matkan varrella ihmettelimme maailman pehmeintä sammalta ja isoja kiven murikoita. Kuka ne murikat on sinne, keskelle metsää, oikein kantanut?

Pannukahvia ja paahtosämpylää.
Nuotion savu + juusto = Savujuusto

Kuorejärven laavulla oli kalastamassa nuoria miehiä isänsä kanssa. Kertoivat yöpyneensä samalla Vahterjärven laavulla, missä me olimme olleet lauantaina lounaalla. On se aika hieno juttu: alueen neljällä laavulla oli ainakin kolmella yövytty varmasti. Ja nuotiojäljistä päätellen Kuorejärvenkin laavulla oli joku viettänyt yönsä, tai ainakin käynyt ruokailemassa aamupäivästä.

 
 
Lounaan jälkeen kävelimme rengasreitin loppuun, ja ihailimme luonnon ihmeitä. Sunnuntain reitti oli noin 7 kilometrin pituinen, eli juuri sopiva sunnuntaipatikointimatka.

 
Herettyn kämpälle päästyämme pakkasimme tavarat autoon ja ajoimme takaisin Oriveden mökille. Äiti oli laittanut saunan lämpiämään, joten olin puhdas ja vain lievästi savun hajuinen matkustaessani junalla Orivedeltä Tampereelle ja bussilla kotiin.

Taas oli kivaa. Kiitos isä seurasta. Ensivuonna uudestaan.




tiistai 14. lokakuuta 2014

Syysvaellus 3.0 - Osa I: Lauantai

Hyvät ystävät! Menkää metsään!

Suomi on pullollaan erilaisia päiväretkipolkuja ja vaellusreittejä, joita tallaamassa voi viettää tunnin tai pari, tai vaikka koko viikonlopun.

Metsä tekee hyvää sielulle.

Vesistön ylitys. 
Jo perinteeksi muodostunut isä-tytär-syysvaellus tallattiin ja melottiin tänä syksynä Isojärven kansallispuistossa syyskuun viimeisenä viikonloppuna.

Matka alkoi lauantaiaamuna Orivedeltä, kun pakkasimme auton täyteen retkievästä, inkkarikanootin katolle, ja ajoimme Kuhmoisiin Isojärven rantaan. Auto parkkiin, kanootti täyteen tavaraa, ja menoksi.

Ensin ryypyt, sitten menoks.
 
Meloimme naftin kolme varttia hieman turhan tuulisella Isojärvellä, rantaa myöten Kalalahden laavulle, jolla meidän oli tarkoitus viettää yö. Rantauduimme, piilotimme yöpymistavarat ja ylimääräiset eväät, ja lähdimme vaeltamaan.

Faija somettaa.
 
Tikan rivari.
Ensimmäinen kävelypätkä oli haastavaa maastoa, polku oli kapea ja se nousi ja laski, ihan vain noustakseen taas korkeammalle, jotta laski taas matalemmalle. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon, ja lounaspaikaksi valitulla Vahterijärven laavullakin oli nuotio valmis nälkäisiä nuotiopizzan paistajia varten.

  
Ah, pitkospuut.
Vahterijärvi oli pieni ja soma, ja tuulinen.
Nautittuamme hyvän makuisia, mutta ehkä hieman kuivahkoja notskipitsoja ja kahvia, jatkoimme tallustelua, suuntana sama Kalalahden laavu, josta aamupäivällä lähdimme.

Huipulla.
 
    
Maasto oli päivän toisella etapilla helpompaa kulkea, mutta saimme silti kipittää reippaassa tahdissa ehtiäksemme varmasti laavulle ennen pimeää. Matkan varrella ohitimme muutaman soman metsäjärven, sekä suon, jonka majavat olivat saaneet aikaan patoamalla järveen laskevan puron umpeen.

Majavien "tappama" metsä.
 
 
Päästyämme Kalalahden laavulle totesimme sen olevan täynnä. Aikaisemmin päivällä meitä vastaankulkenut ryhmä nuoria miehiä oli miehittänyt laavun ja paisteli ribsejä ja kokonaista kanaa iltanuotiolla.

Laavun miehitys ei tullut meille yllätyksenä, mutta olimme mielessämme ajatelleet laavun isommaksi kuin mitä se lopulta oli. Onneksi meillä oli varasuunnitelma, ja olimme valmiita melomaan järven toisella puolella olevan Renusaaren laavulle. Tuuli oli edelleen voimakas, joten ohjasimme uljaan inkkarikanoottimme zikzakkia järven yli. Päästyämme perille, oli ilta jo alkanut hämärtää.

  
Renusaaren laavu ja ilta-aurinko.
Pimeä tuli, kuten sillä on syksyisin tapana, nopeasti, mutta onneksi meillä ei ollut enää muuta puuhasteltavaa kuin keitellä iltaruoka. Trangia pelasti illallisen, sillä laavun nuotipaikalla tuuli niin voimakkaasti, ettei meidän makaroonihässäkkä olisi valmistunut ikinä, jos olisimme yrittäneet keitellä sitä avotulella.

Pastatykki.
Maissipastaa ja lihapullia tomaattikastikkeessa. Nam!
Ruoka upposi molempiin matkalaisiin salaman nopeasti. Mums! Jälkiruuaksi sai vanukasta, ja yömyssyksi viskihörpyt. Suolaisen kuksan reunoja maistellessa suunnittelimme seuraavan päivän reitin, ennenkun kaivauduimme makuupusseihimme, ja yritimme nukkua tuulen metelöidessä ympärillä.

Iltaviski ja reittisuunnittelua.
Jatkuu...

torstai 2. lokakuuta 2014

Nyt mä kasvatan viikset ja alan lipittään punkkua

Se on Maisteri Tammisto ny!

 
FM Tammisto ottaa vastaan onnitteluja somessa ja livenä. Ehkä pitää jotkut juhlat joskus. Ehkä.


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kisaraportti hiiren ensimmäisestä puolimaratonista

No niin! Tätä koko kansa on odottanut: kisaraporttia. Tai vaikka ette olisi odottaneet, niin saatte sen silti.

 
Reenifiiliksistä kirjoitin jo aikaisemmin. Mutta lyhyt kertaus: harjoittelin puolikasta varten yhteensä n. 12 viikkoa. Juoksin, sekä hitaasti ja pitkään, että lyhyempiä pätkiä nopeammin. Saavutin harjoittelemalla sellaisen kunnon, että jaksoin juosta yli 1,5 tunnin lenkkejä. Hitaasti, mutta silti. Juoksin siis aikaa, en kilometrejä. Enkä juossut joka päivä (koska niin hupsulta kuin se kuulostaa, kunto kasvaa levossa). Pisin lenkkini ennen tuota ihanaa, syyskuista sunnuntaita oli nafti 12 kilometriä. Eli vain puolet lopullisesta matkasta.

Menomatkalla vielä hymyilyttää.
Nesteytystä.
Lähdimme juoksuretkelle jo varhain lauantaiaamuna. Yhteiskyyti satamaan lähti klo 7 ja lautta Tallinnaan 10:30. Tallinnaan saavuttuamme heitimme laukut hotellille ja lähdimme katsastamaan kisa-aluetta Tallinnan vanhan kaupungin kupeeseen ja hakemaan numerolappuja. Kisakeskuksessa oli paljon väkeä, mutta mahduimme silti Niken kisakauppaan hypistelemään (ja vähän ostamaan) vaatteita. Kisakaupassa oli oikeastaan pakko käydä, sillä yksi kanssakilpasiskoistani oli unohtanut kotiin repun, jossa oli lenkkareita lukuunottamatta kaikki juoksukamat.

Lapset juoksivat jo lauantaina.
Sorsat ja kisakassit.
 
Tallinnassa oli hyvä ja aurinkoinen keli. Söimme liian ison lounaan ulkona terassilla, jonka jälkeen kipitimme takaisin hotellille ja päiväunille huoneisiimme. Illalla oli kisaporukalle varattu pöytä italialaisesta ravintolasta Controventosta. Juoksijat tankkasivat hiilaripöhöä, huoltojoukot tankkasivat muuten vaan. Nukkumassa olimme hyvissä ajoin, mutta unta en kyllä saanut ennen puoltayötä.

 
 
Sunnuntaina söin omiin tapoihini nähden naurettavan kokoisen hotelliaamiaisen. Olin ottanut omat kaurahiutaleet mukaan, koska en luottanut hotellista löytyvän minulle sopivaa puuroa. Puuron lisäksi närpin pari nakkia ja kurkun siivua. Nälkä ei ollut, jännitys oli. Aamupala piti ajoittaa paria tuntia ennen kisalähtöä, jottei maha olisi täynnä enää juostessa.

Jännä-Siiri.
Jännä-Anna.
Aamupalan jälkeen aloni kiskomaan juoksukamoja päälle, asettelin tukkaa pois naamalta, ja jännitin lisää. Jännä jännä jännä jännä jännä. Tuntia ennen lähtöä lopetin kookosveden ja urheilujuoman juomisen, mutta en vieläkään jännittämistä.

Maratonsammakko.
Kipitimme kohti lähtöpaikkaa hyvissä ajoin, ja ihmettelimme maratoonareita jotka olivat juuri aloittaneet toisen kierroksen. Vauhti juoksijoilla oli huikea, ei voinut kuin ihailla menoa.

Puolikas edessä, vielä naurattaa.
Kisatori.
  
 
Pikaiset paniikkipissat, huoltojoukolle räyhäämistä (jännä jännä jännä), ja sitten oli mentävä omaan lähtöryhmän karsinaan odottamaan lähtölaukausta. "Voi paska, mitä mä olen oikein mennyt tekemään?"

  
 
Juoksijoita puolikkaalla oli yli 2500, joten ensimmäinen kilometri mentiin aikamoisessa sumpussa. Mutta jyvät erottuivat akanoista heti ensimmäisten kilometrien aikana. Yritin parhaani mukaan pitää pintani, olla menemättä alkuhuumaan mukaan. Ja onnistuin. Sykkeet pompsahti yllättävän korkealle heti alusta, mutta vauhti tuntui mukavalta, joten lopetin sykemittarin vahtaamisen.

Outoa porukkaa.
 
Puolikkaan reitti kulki keskustasta rantaa myötäillen itään noin 10 kilometriä, ja takaisin osittain samaa reittiä. Ensimmäiset 8 kilometriä meni hyvin ja omalla painolla. Vauhti pysyi tasaisena, kuuntelin musiikkia, katselin vastaantulevia maratoonareita ja ihmettelin puolikkaan kärkijoukon vauhtia. Kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi ärsyttämään kun kääntöpaikkaa ei näkynyt missään, juoksin vain kauemmas ja kauemmas maalista, enkä nähnyt edes CitySorsa-sisareni ihanan oranssia paidan selkämystä missään.

Vanha maratontekijä.
Kilometrit 8-11 olivat vaikeita. Keskittyminen herpaantui kokoajan, ja rytmi tuntui kadonneen. Lonkankoukistajaan alkoi sattua, ja muutenkin lihakset alkoivat väsymään. Olin kääntöpaikalla päättänyt, että jos en seuraavien kilometrien aikana ottaisi kanssasorsaa kiinni, en pystyisi siihen missään vaiheessa. Laitoin siis uuden vaihteen silmään, ja kiihdytin maltillisesti tahtia. Ja hyvä niin. Vauhdin lisääminen paransi rytmiongelmat, aloitin kilometrien nielemisen. Saavutin kanssasorsailijan jossain 12 kilometrin nurkilla, ja lönkyttelimme hiljaa toistemme lähellä. Kilometrit taittuivat seurassa yllättävän helposti, vaikka emme sanoneet toisillemme sanakaan.

Maratonpomppu.
 
18 km.
Noin 15 kilometrin kohdalla päätin päästää irti, ja kiihdytin taas. Ihmettelin itsekseni, kuinka kroppa vei vaikka väsymys oli jo merkittävä. Ohittelin ihmisiä ja odotin, että näkisin huoltojoukkoja keskustaan saavuttaessa. Ja siellähän se oli, ihana kanssamatkustajani, kamera kädessä 18 kilometrin kohdalla.

"Vieläkö sä jaksat?"

"Ei semmosia nyt kysytä, on jaksettava!"

Loppumatkan juoksin niin lujaa kuin mihin oli enää paukkuja. Matkan ainoat nousut olivat viimeisillä kilometreillä, ja hapot iskivät reisiin pari kilometriä ennen maalia. 10 kilometrin juoksijoita loikki ohitse (saatanan long legsit), syke oli tapissa, kilometrit olivat pidempiä kuin koskaan ennen. Mutta kävellä ei voinut, ei pätkääkään. Pakko mennä, aivan pakko.

"Tää on ihan paskaa, tää ei lopu ikinä."

Maalissa!
No loppuihan se. Yhtäkkiä nurkan takana oli viimeinen mukulakivinen suora ja maali. Viimeisetkin voiman rippeet jäivät suoralle. Tulin maaliin, pysähdyin ja kumarsin tytölle, joka laittoin kaulaani mitalin. Täts it. Maalissa. Ja aivan finaalissa.

Puolikas takana, taas naurattaa.
Maalissa juoksijoille jaettiin juomaa ja rusinaa. Kävelin ja huohotin, otin kaikki laitteet pois päältä ja etsin huoltojoukot. Kohta oltiin maalissa kaikki, ja sitten sai juoda kuohujuomaa ja höpöttää. Höpö höpö höpö.

Palautumiseen meni noin neljä päivää. Maanantaina kävelin kuin puujaloilla ja välttelin portaita ja istuutumista. Tiistaina kävin vetreyttämässä kinttujani tanssitunnilla ja teippasin pari varvasta (jotka tulivat vasta jälkikäteen kipeiksi). Keskiviikkona huomasin vielä aivan uusia kipeitä lihaksia kintuistani. Torstaina jalat tuntuivat jo ihan normaaleilta, vaikka illan salireeneissä draivi olikin vielä aika heikko.

  
 
Tavoitteeni juoksun suhteen täyttyivät. Halusin nauttia juoksusta ja tulla maaliin kaikkeni antaneena. Ja niin myös tein. 18 kilometriä 21:stä olivat nautinnollisia, paska iski tuulettimeen vasta viimeisissä nousuissa. Lopullinen aikani oli 2:36:26, kuusi minuuttia "toiveaikana" yli, mutten usko, että olisin pystynyt parempaan. Oli ihana huomata, että juoksin nyt helposti 10 kilometriä samaan aikaan kuin kesäkuussa Forssassa. Ja jaksoin juosta vielä toiset 10 kilometriä siihen päälle.

Pelkäsin juoksuintoni hiipuvan täysin kisan jälkeen. Mutta turhaan. Jo tunti kisan jälkeen olin sitä mieltä, että ensikesänä uudestaan, vartti ajasta pois. Nyt täytyy vain pitää kunto yllä talven ajan, jotta voi keväällä alkaa reenaamaan uudestaan.

Jos jotain tästä koko touhusta voi sanoa, niin se on tämä: Jos minä pystyin siihen, kuka tahansa pystyy siihen. Ja hitto, minähän pystyin!

 
P.S. Tapahtuman nettisivuilla pystyy katsomaan juoksijakohtaisia videoita matkan varrelta. Jos haluatte nähdä maailman reitevimmän neidin kipitystä, menkää katsomaan. Ja ainakin kannattaa katsoa maratonin voittajan maaliintulo (Finish Panorama tai Extra). Voi tsiisus kun se jätkä juoksee lujaa.