lauantai 12. toukokuuta 2018

Äitienpäivän aattona

Näin äitienpäivän aattona mietin omaa ”suoritustani”. Toki olen harjoittelut vasta alle vuoden. Ja toki olen tuolle lapselle sopivin äiti. Mutta en silti koe varsinaisesti onnistuneeni hommassa näinä päivinä ja viikkoina kun toivoisin voivani olla vaan yksikseni tai aikuisten kanssa, että joku muu hoitaisi, että tämä on liikaa aikaa tuon ihmisen kanssa ja liian vähän aikaa jolloin teen asioita joista nautin. Kun en löydä iloa arjesta. Kun epäonnistuneet nukuttamisyritykset aiheuttavat minussa reaktion ”ihan sama, huutakoon”, eikä huoneesta poiskävely edes kirpaise. Kun jokaisen itkun kohdalla minusta tuntuu, ettei minulla ole hänelle mitään annettavaa tämän enempää. En osaa lohduttaa. En ymmärrä.


Mutta kuten moni muu samoissa mutavesissä kahlaava minäkin vaan jatkan huomenna. Uusi päivä ihan samanlainen kuin eilinen. Äitienpäivä. Eli toukokuun toinen sunnuntai. Äitiyslomalaiselle arkipäivä, ei huomisessa ole mitään pyhää.


En kirjoita, että ”kuitenkin lopulta kaikki on tämän arvoista koska lapset on kultaa ja plaa plaa plaa”. Enkä kaipaa mitään ”hyvin sä vedät” kommentteja. Koska ensinnäkään, en tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ja toisekseen, kukaan ulkopuolinen ei näe kuinka paljon epäonnistun tai tuskastun ollessamme kahden lapsen kanssa päivästä toiseen.


Hatun nostan yksinhuoltajille. Ja heille jotka ovat halunneet lisää, elää tämän vaiheen uudestaan. Koska kai tämä on vain vaihe. Ja jos ei ole, niin olen pulassa.


Luultavasti olen parempi äiti sitten kun olen työssäkäyvä äiti. Tai sitten kun lapsi on kouluikäinen.