Rakas ystävä (ja kanssakärvistelijä)

Olet ollut mukanani tässä suuressa seikkailussa nimeltään Lapsen saaminen alusta saakka. Sinulla on minun lastani vanhempi lapsi, ja myös nuorempi. Olet kaksin verroin kokeneempi, ja varmasti väsyneempi myös.

Haluaisin palata eiliseen keskusteluumme. Kävimme sen ihan kirjaimellisesti hiekkalaatikon laidalla ja leikkikentän reunalla.

Puhuimme kaiken muun lisäksi itseinhosta, tai siis siitä kuinka emme pidä siitä millaisiksi olemme muuttuneet. Mietin kotona jälkikäteen kuinka huonosti olin valmistautunut itseinhon tunteisiin.

Oikeastaan aivan kaikki tuntemukset ja tunteet lapsen saamiseen liittyen ovat yllättäneet. Eivät siksi että niiden ilmaantuminen olisi ollut odottamatonta, vaan siksi että en ole osannut kuvitella miltä ne oikeasti tuntuvat. Esimerkiksi tiesin kyllä, että jos lastaan imettää, viipyy hän rinnalla ensimmäisten kuukausien aikana tunteja ja tunteja. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miltä se oikeasti tuntuu, kun toinen olento roikkuu sinussa kiinni, liimaa sinut kiinni sohvaan/sänkyyn/nojatuoliin ja imee sinusta kaikki mehut.

Mutta en osannut edes arvata kuinka paljon voisin tympääntyä itseeni. En tiennyt, että ihminen voi tuntea itsensä näin vieraaksi omassa vartalossaan ja päässään. Tai jos tiesin, en tajunnut että niin voi käydä tässä tilanteessa.

Minulle ei ole vaikeaa "antaa itselleni anteeksi" sitä, että paino on sahannut ylös, alas ja taas ylös viimeisen kahden vuoden ajan. Totta kai se sahaa. Mutta vaikka se on "ookoo", niin siinä millainen olo minulla on tässä itselleni vieraassa pullataikinavartalossa, se ei ole ookoo. Se on ihan paskaa. Tämä kroppa ei ole minun. Tämän kidnappasi käyttöönsä vieras olento, enkä ole saanut sitä vieläkään takaisin omaan käyttööni tai omaan hallintaani.

Ja sitten se pää. Inhottaa kuinka ärsyyntynyt olen puolisooni ja lapseensi. Kuinka lapsellisia ja typeriä asioista suustani pääsee ulos. Kuinka en osaa keskustella enää mistään mihin ei liity lapsi tai hänen eritteensä. Elämässä ei tunnu olevan mitään muuta kuin kodin neljä seinää ja niiden sisällä elävät olennot. Olen tyhmä, ja olin ennen niin fiksu.

Kotiin päästyäni ymmärsin, että me vaadimme ihan kamalan paljon itseltämme. Enkä tarkoita nyt mitään ulkonäköpaineita. Tarkoitan sitä, että sätimme itseämme paskoista oloista ja turhautumisesta, negatiivisista fiiliksistä ihan turhaan. Meiltä on viety lähestulkoon kaikki päätäntävalta ja vapaus. Asiat joista olemme eniten nauttineet ovat poissa. Emme ole spontaaneja tai nautiskele yhtään mistään. Meidän käyttäytymistämme ohjaa muiden tarpeet, halut ja oikut. Se vituttaa, ja mielestäni se saakin vituttaa!

En tiedä miten muilla menee tai miltä muista tuntuu. Enkä välitä siitä, että olen ihan itse saattanut itseni tähän tilaan. Muut naiset saavat olla onnensa kukkuloilla. Minä en.

Haluan muistuttaa sinua siitä kuinka ihana olet. Kuinka ihania naisia me molemmat olemme. Vahvoja ja päättäväisiä, itsenäisiä ja itsekkäitä. Meitä on helppo rakastaa. Sinua on helppo rakastaa. Olet viisas ja empaattinen, huolehtivainen ja analyyttinen. Kipakka ja omanarvosi tunteva. Olet hauska ja käsittämättömän kärsivällinen (olen nähnyt kärsivällisyytesi, se on olemassa ja se on hieno, mutta vahvinkin kuminauha väsyy jatkuvassa venytyksessä). Ihailen sinua niin monella eri tavalla ja tasolla etten osaa sitä kuvailla sanoin enkä teoin.

Sain sinulta pari viikkoa sitten kiitoslahjaksi kuohuviiniä. (Hyvä diili: minä sain aikuistenjuomaa, sinun vauvasi maitoa. Olen iloinen, että ylivilkkaat tissini ovat mahdollistaneet sinulle vapaaillan puolisosi kanssa. Toivottavasti tunsit olevasi taas se nainen joka olit ennenkun avaruusolento muutti vartaloosi asumaan ja kidnappasi elämäsi.) Join sen eilen, ihan tavallisena tiistai-iltana ja mietin meitä ja keskustelujamme. Join sen meille. Hyvä me! 

Minun äitiyslomani (loma-sanan väärinkäyttöä) on loppumassa. En olisi edelleen naimissa tai äiti ilman sinua. Olisin jättänyt mieheni ja myynyt lapseni monta kuukautta sitten ellen olisi saanut sinulta vertaistukea ja näkökulmia. Ja vahvistuksen sille, että en ole yksin.

Kiitos rakas ystävä. Kaikesta!

Kuoharii ja näkkärii. Kippis! Meille!

Äitienpäivän aattona

Näin äitienpäivän aattona mietin omaa ”suoritustani”. Toki olen harjoittelut vasta alle vuoden. Ja toki olen tuolle lapselle sopivin äiti. Mutta en silti koe varsinaisesti onnistuneeni hommassa näinä päivinä ja viikkoina kun toivoisin voivani olla vaan yksikseni tai aikuisten kanssa, että joku muu hoitaisi, että tämä on liikaa aikaa tuon ihmisen kanssa ja liian vähän aikaa jolloin teen asioita joista nautin. Kun en löydä iloa arjesta. Kun epäonnistuneet nukuttamisyritykset aiheuttavat minussa reaktion ”ihan sama, huutakoon”, eikä huoneesta poiskävely edes kirpaise. Kun jokaisen itkun kohdalla minusta tuntuu, ettei minulla ole hänelle mitään annettavaa tämän enempää. En osaa lohduttaa. En ymmärrä.

Mutta kuten moni muu samoissa mutavesissä kahlaava minäkin vaan jatkan huomenna. Uusi päivä ihan samanlainen kuin eilinen. Äitienpäivä. Eli toukokuun toinen sunnuntai. Äitiyslomalaiselle arkipäivä, ei huomisessa ole mitään pyhää.

En kirjoita, että ”kuitenkin lopulta kaikki on tämän arvoista koska lapset on kultaa ja plaa plaa plaa”. Enkä kaipaa mitään ”hyvin sä vedät” kommentteja. Koska ensinnäkään, en tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ja toisekseen, kukaan ulkopuolinen ei näe kuinka paljon epäonnistun tai tuskastun ollessamme kahden lapsen kanssa päivästä toiseen.

Hatun nostan yksinhuoltajille. Ja heille jotka ovat halunneet lisää, elää tämän vaiheen uudestaan. Koska kai tämä on vain vaihe. Ja jos ei ole, niin olen pulassa.

Luultavasti olen parempi äiti sitten kun olen työssäkäyvä äiti. Tai sitten kun lapsi on kouluikäinen.