Rakas ystävä (ja kanssakärvistelijä)

Olet ollut mukanani tässä suuressa seikkailussa nimeltään Lapsen saaminen alusta saakka. Sinulla on minun lastani vanhempi lapsi, ja myös nuorempi. Olet kaksin verroin kokeneempi, ja varmasti väsyneempi myös.

Haluaisin palata eiliseen keskusteluumme. Kävimme sen ihan kirjaimellisesti hiekkalaatikon laidalla ja leikkikentän reunalla.

Puhuimme kaiken muun lisäksi itseinhosta, tai siis siitä kuinka emme pidä siitä millaisiksi olemme muuttuneet. Mietin kotona jälkikäteen kuinka huonosti olin valmistautunut itseinhon tunteisiin.

Oikeastaan aivan kaikki tuntemukset ja tunteet lapsen saamiseen liittyen ovat yllättäneet. Eivät siksi että niiden ilmaantuminen olisi ollut odottamatonta, vaan siksi että en ole osannut kuvitella miltä ne oikeasti tuntuvat. Esimerkiksi tiesin kyllä, että jos lastaan imettää, viipyy hän rinnalla ensimmäisten kuukausien aikana tunteja ja tunteja. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miltä se oikeasti tuntuu, kun toinen olento roikkuu sinussa kiinni, liimaa sinut kiinni sohvaan/sänkyyn/nojatuoliin ja imee sinusta kaikki mehut.

Mutta en osannut edes arvata kuinka paljon voisin tympääntyä itseeni. En tiennyt, että ihminen voi tuntea itsensä näin vieraaksi omassa vartalossaan ja päässään. Tai jos tiesin, en tajunnut että niin voi käydä tässä tilanteessa.

Minulle ei ole vaikeaa "antaa itselleni anteeksi" sitä, että paino on sahannut ylös, alas ja taas ylös viimeisen kahden vuoden ajan. Totta kai se sahaa. Mutta vaikka se on "ookoo", niin siinä millainen olo minulla on tässä itselleni vieraassa pullataikinavartalossa, se ei ole ookoo. Se on ihan paskaa. Tämä kroppa ei ole minun. Tämän kidnappasi käyttöönsä vieras olento, enkä ole saanut sitä vieläkään takaisin omaan käyttööni tai omaan hallintaani.

Ja sitten se pää. Inhottaa kuinka ärsyyntynyt olen puolisooni ja lapseensi. Kuinka lapsellisia ja typeriä asioista suustani pääsee ulos. Kuinka en osaa keskustella enää mistään mihin ei liity lapsi tai hänen eritteensä. Elämässä ei tunnu olevan mitään muuta kuin kodin neljä seinää ja niiden sisällä elävät olennot. Olen tyhmä, ja olin ennen niin fiksu.

Kotiin päästyäni ymmärsin, että me vaadimme ihan kamalan paljon itseltämme. Enkä tarkoita nyt mitään ulkonäköpaineita. Tarkoitan sitä, että sätimme itseämme paskoista oloista ja turhautumisesta, negatiivisista fiiliksistä ihan turhaan. Meiltä on viety lähestulkoon kaikki päätäntävalta ja vapaus. Asiat joista olemme eniten nauttineet ovat poissa. Emme ole spontaaneja tai nautiskele yhtään mistään. Meidän käyttäytymistämme ohjaa muiden tarpeet, halut ja oikut. Se vituttaa, ja mielestäni se saakin vituttaa!

En tiedä miten muilla menee tai miltä muista tuntuu. Enkä välitä siitä, että olen ihan itse saattanut itseni tähän tilaan. Muut naiset saavat olla onnensa kukkuloilla. Minä en.

Haluan muistuttaa sinua siitä kuinka ihana olet. Kuinka ihania naisia me molemmat olemme. Vahvoja ja päättäväisiä, itsenäisiä ja itsekkäitä. Meitä on helppo rakastaa. Sinua on helppo rakastaa. Olet viisas ja empaattinen, huolehtivainen ja analyyttinen. Kipakka ja omanarvosi tunteva. Olet hauska ja käsittämättömän kärsivällinen (olen nähnyt kärsivällisyytesi, se on olemassa ja se on hieno, mutta vahvinkin kuminauha väsyy jatkuvassa venytyksessä). Ihailen sinua niin monella eri tavalla ja tasolla etten osaa sitä kuvailla sanoin enkä teoin.

Sain sinulta pari viikkoa sitten kiitoslahjaksi kuohuviiniä. (Hyvä diili: minä sain aikuistenjuomaa, sinun vauvasi maitoa. Olen iloinen, että ylivilkkaat tissini ovat mahdollistaneet sinulle vapaaillan puolisosi kanssa. Toivottavasti tunsit olevasi taas se nainen joka olit ennenkun avaruusolento muutti vartaloosi asumaan ja kidnappasi elämäsi.) Join sen eilen, ihan tavallisena tiistai-iltana ja mietin meitä ja keskustelujamme. Join sen meille. Hyvä me! 

Minun äitiyslomani (loma-sanan väärinkäyttöä) on loppumassa. En olisi edelleen naimissa tai äiti ilman sinua. Olisin jättänyt mieheni ja myynyt lapseni monta kuukautta sitten ellen olisi saanut sinulta vertaistukea ja näkökulmia. Ja vahvistuksen sille, että en ole yksin.

Kiitos rakas ystävä. Kaikesta!

Kuoharii ja näkkärii. Kippis! Meille!

Pikkuhiljaa takaisin omaksi itsekseni

Huh huh! Voi tätä elämää.

Kotonaoleminen ole muuttunut yhtään helpommaksi äitienpäivän jälkeen. Ei sitten yhtään. Mutta sentään yksi asia on oikeaan suuntaan. Ja se on fyysinen kuntoni.

Raskaana voi ja kannattaa liikkua. Mutta mahan kasvaessa liikkuminen vaikeutuu ja jotkin asiat muuttuvat mahdottomiksi tai vaarallisiksi. Taisin käydä kuntosalilla ja uimassa vielä synnytystä edeltävällä viikolla. Koska halusin ja teki mieli. Mutta tajusin kuitenkin käydä laittamassa kuntosalijäsenyyden tauolle.

Synnytyksen jälkeen liikunta pitää aloittaa varovasti. Kroppaa pitää kuunnella ja tunnustella miltä liikkuminen tuntuu. Itse palasin salille jo elokuussa. Vauva tuli etuajassa, joten kuuden viikon toipumisaika loppui elokuun alkuun. Olin todella salin tarpeessa. Ensimmäisissä ”reeneissä” en tehnyt varmaan oikein mitään. Ja ensimmäiset monta kuukautta toimin salilla samalla tavalla kuin olin toiminut raskauden viimeisten kuukausien aikana. Koska sillä tavalla en rasittanut esim. suoria vatsalihaksiani, jotka siis karkasivat kylkiin mahan kasvaessa, ja jotka voi pilata kokonaan jos alkaa synnytyksen jälkeen liikaa riehumaan.

Olen liikkunut säännöllisesti silloin kun on huvittanut. Ja pikkuhiljaa sitä on pystynyt tekemään enemmän. Polvet eivät enää vatkaa kyykyssä. Tekee mieli ottaa vähän juoksuaskelia.

Kesäkuun alussa osallistuin työporukan kanssa Likkojen Lenkille. Eivät likat kertoneet että halusivat juosta kympin. Juoksutarra paitaan ja menoksi. Päätimme työkaverin kanssa, että lähdemme yrittämään koko kympin juoksemista. Eli ei kävelyaskelia. 2014 vuoden juoksureeneistä muistin, että vauhti tappaa. Ja yllätyksekseni sopiva rytmi löytyi heti ja askel oli kevyt. Vähän alle 1,5 tuntiin sen hölkkäsimme, itsemme voittajina maaliin!

Fiilis oli kyllä aivan sairaan hyvä! Vaunulenkeillä olin saanut peruskunnon sille tasolle, että ilman juoksureeniä pystyin hölköttelemään 10 kilometriä ilman ongelmia, otin jopa loppukirin.

Sen jälkeen olen saavuttanut pari muutakin itselleni tärkeää asiaa. Nostin toukokuussa penkistä 47,5 kiloa, mikä on siis vain 2,5 kiloa alle ennätykseni. Ja tänään kyykkäsin 65 kiloa, joka on yllätyksekseni myös vain 2,5 kilon päässä ykkösmaksimista. Mitä ihmettä?! Ja kyykkyjen kanssa olen ollut todella ongelmissa: kuukausien ajan jalat meni heti ihan sementtiin kun yritin kyykätä. Viimeksi alkuviikosta etukyykyssä. Ja silti tänään takakyykky kulki kuin parhaimpina päivinäni.

Tämä on todella tärkeää! Omaa aikaa ei käytännössä ole. En ole nukkunut kokonaista yötä yli vuoteen. Pää on vieläkin ihan hattarassa enkä ole saanut tehdä mitään älyä vaativaa kuukausiin. Mutta nyt olen saanut edes jotain entisestä itsestäni takaisin. Ihanaa!

Huhtikuinen salimuijan pukkariselfie. GRLPWR!

Äitienpäivän aattona

Näin äitienpäivän aattona mietin omaa ”suoritustani”. Toki olen harjoittelut vasta alle vuoden. Ja toki olen tuolle lapselle sopivin äiti. Mutta en silti koe varsinaisesti onnistuneeni hommassa näinä päivinä ja viikkoina kun toivoisin voivani olla vaan yksikseni tai aikuisten kanssa, että joku muu hoitaisi, että tämä on liikaa aikaa tuon ihmisen kanssa ja liian vähän aikaa jolloin teen asioita joista nautin. Kun en löydä iloa arjesta. Kun epäonnistuneet nukuttamisyritykset aiheuttavat minussa reaktion ”ihan sama, huutakoon”, eikä huoneesta poiskävely edes kirpaise. Kun jokaisen itkun kohdalla minusta tuntuu, ettei minulla ole hänelle mitään annettavaa tämän enempää. En osaa lohduttaa. En ymmärrä.

Mutta kuten moni muu samoissa mutavesissä kahlaava minäkin vaan jatkan huomenna. Uusi päivä ihan samanlainen kuin eilinen. Äitienpäivä. Eli toukokuun toinen sunnuntai. Äitiyslomalaiselle arkipäivä, ei huomisessa ole mitään pyhää.

En kirjoita, että ”kuitenkin lopulta kaikki on tämän arvoista koska lapset on kultaa ja plaa plaa plaa”. Enkä kaipaa mitään ”hyvin sä vedät” kommentteja. Koska ensinnäkään, en tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ja toisekseen, kukaan ulkopuolinen ei näe kuinka paljon epäonnistun tai tuskastun ollessamme kahden lapsen kanssa päivästä toiseen.

Hatun nostan yksinhuoltajille. Ja heille jotka ovat halunneet lisää, elää tämän vaiheen uudestaan. Koska kai tämä on vain vaihe. Ja jos ei ole, niin olen pulassa.

Luultavasti olen parempi äiti sitten kun olen työssäkäyvä äiti. Tai sitten kun lapsi on kouluikäinen. 

Miltä tuntuu... ensimmäisen ultraäänen jälkeen (4.1.2017)

Miltä tuntuu? Olen helpottunut.

Kaikki on hyvin. Toukka on vielä pieni, mutta sillä on jo vaikka mitä: munuaiset, kädet ja jalat, pää, selkäranka ja niska. Kun ultraäänihoitaja heilutti ultralaitetta mahan päällä, toukka pyörähti oman itsensä ympäri ja asettui paremmin kuvattavaksi. Suu kävi, ruoka-aika. Tai lapsivedenimeskelyaika. En tiedä mitä toukka touhusi.

Tähän saakka en ole uskaltanut oikein mitään. En kertoa kaikille keille haluan kertoa, ostaa vaatteita, innostua asiasta... Ei se, että tikkuun tuli viivoja, menkkoja ei ole näkynyt, maha kasvaa ja kaikenlaiset muut "tuntemukset" siinä mukana, ei mikään niistä ole ollut tarpeeksi konkreettinen todiste minulle siitä, että mahassa ihan oikeasti kasvaa jotain. Mutta nyt se on nähty ja kuultu, siellä se on.

Toivon, että nyt alan oikeasti nauttimaan tästä ajasta. Koska tästä pitäisi voida nauttia, jos vain voi. Jos ei ole kokoajan kipeä tai paniikissa. Jos kaikki on hyvin, mies mukana menossa, perhe mukana menossa, ystävät mukana menossa, ja tuleva äitikin ihan hyvässä hapessa, niin silloin tästä pitäisi vain nauttia. Aion aloittaa sen nauttimisen nyt heti.

Kerroin asiasta töissä tänään. Ultra oli aamulla, iltapäivällä pyysin molemmat pomoni jutulle. Jännitti ihan hulluna, en tiedä miksi. Ensin jotain työjuttuja, ja sitten "nyt mä vaan sanon tän, kun vielä uskallan: mulla on pulla uunissa". Onnittelua, paljon naurua, neuvoja, naureskelua mun tulevalle tuskaheinäkuulle. Hyvin meni. Hyvä pojat. Sekin on nyt hoidettu. Huh huh.

Ja sitten illalla kerroin parhaille ystävilleni, jotka eivät vielä tienneet. Olisin halunnut kertoa ajat sitten, mutta jokin laittoi vastaan. Kuva oli kiva.

Huh huh kuinka sekavaa touhua. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Sekavaa, ja siellä sekavuuden ja kyynelten alla iloista.

Ja tälläinen hän oli tänään.

Toukka.

Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen... (26.11.2016)

Eilen kävimme neuvolassa, yhdessä. En aio olla raskaana yksin. Se on aivan sattumaa, että minä olen meistä se, jolla on hautomo.

Luulin, että saisimme kuulla sydänäänet. Ei vatsan läpi vaan toista kautta. Mutta ei se kuulunutkaan käyntiin. Olen vähän pettynyt. Olisin halunnut todisteita!

Mutta sen sanon, että meillä on ihan älyttömän hyvä neuvolajärjestelmä. Minulle jäi sellainen olo, että meistä pidetään huolta, ja että yhteiskunta haluaa, että meillä on kaikki hyvin. Ja meidän hoitaja on mukava, ihminen, ei mikään lätisevä lässy. Ihminen joka ymmärtää pienpanimo-oluiden päälle, ja homejuuston. Ja joka sekoaa sanoissaan ja kun sekoaa, ottaa paussin ja sanoo "nyt täytyy kelata vähän, mitä olin sanomassa, huh, tämmönen aamu tänään...". Kivaa :)

Ja sitä paitsi, on vaikea olla epäilevä kun on istunut tunnin puhumassa raskaudesta, siitä miten se etenee ja miten muutenkin menee. Sen jälkeen on jotenkin hankalaa miettiä "noooh.... katotaan nyt onko se siellä oikeasti".

Sain mukaan neuvolakortin, johon tulee kaikenlaisia kirjauksia matkan varrella. Ja kehoituksen varata ultraääneen ajan, ja verikokeisiin. Ja jotain lippulappuja. Ja sovimme seuraavasta neuvolakäynnistä.

Lisäksi kuulin, että maha ei välttämättä ala näkymään kuin vasta raskauden puolessa välissä. En osaa laskea koska se on :D Kuulostaa idioottimaiselta, mutta tämä koko raskausviikkokäsite on jotenkin ihan hullu. Nyt ollaan yhdeksännellä. En osaa ajatella viikoissa. Siis mitä se tarkoittaa? Yhdeksän jaettuna neljällä on 2 ja risat. Eli kolmannella kuulla? Koska on puoliväli?

Tuntuu ihan kivalta. Siis oksettaa kokoajan edelleen, ei tässä nyt mikään ole muuttunut. Mutta kyllä se neuvolassakäynti oli hyvä juttu.

Tiesittekö, että raskaushormonit löysentävät ruokatorven sulkijalihasta? En minäkään, mutta jatkuvaan röyhtäilyyn löytyi syy. Tai että hormonit vaikuttavat siihen, että kakka kulkee hitaasti suolessa? En minäkään, mutta ennen niin ihanasti toimivan maha jumittumiseen löytyi syy.

Tämä tuntuu vähän enemmän oikealta asialta nyt tämä koko homma. Nyt haluan kertoa ihmisille asiasta. Tänään näemme parhaita ystäviämme. Haluaisin kertoa, tulla kaapista. Olisi kivaa alkaa innostumaan tästä. Olen nimittäin ihan paskat housuissa, pitäisi opetella olemaan vauvan kanssa ja imettää ja seksi loppuu ja kaikki muuttuu. Jos puhuminen tästä ystävien kanssa toisi esiin sellaisia "kyllä me pärjätään" viboja?

Asiasta aivan rasiaan. Tiedättekö mitä tein eilen? Jotain aivan ennen kuulumatonta... Olin selvinpäin firman pikkujouluissa! Ja mulla oli hauskaa! On meillä aika ihania ihmisiä. Suhtauduin koko hommaan vähän sellaisella ihmiskoemielellä. Että kuinka kauan menee, että juhlakansa poistuu samalta aaltopituudelta, ja siirtyy siihen "vain muut hönöttäjät ymmärtävät meitä" -tilaan. Lähdin puoli kahdeltatoista kotiin, ja olisin voinut vielä jäädä! Löysin monta hyvää tyyppiä, joiden puheesta sai selvää ja jutut oli kuunneltavia :) Hyvä meidän porukka!

Ja tässä tulee ne parhaat palat: en joutunut jonottamaan yökerhoon tai neljältä aamulla räntäsateessa taksijonossa, ja tänä aamuna, ei krapulaa! Ja silti olin eilen pikkujouluissa ja viihdyin. Mahtavaa! Upeeta!

Noniin, ei nyt muuta. Jatketaan...

Miltä tuntuu... Viikko ensimmäiseen neuvolakäyntiin (19.11.2016)

Nyt on lauantai 19.11. Viikko isänpäivästä.

Sinä viikonloppuna meillä oli vieraita lauantaina, ja sunnuntaina näimme sekä minun että yhteisodottavan perheen. Lauantaina mietimme kerrommeko ihmisille vai emme. Ei päästy mihinkään lopputulokseen. Ehkä kumpikaan ei vielä halunnut kertoa, koska emme kertoneet.

En tiedä miksi en halunnut tulla kaapista. Ehkä pelkään sitä, että kun kerromme tästä muille, niin sitten asiasta aletaan puhua. Ehkä muut naiset alkavat kertoa tarinoitansa siitä millaista heillä oli kun he olivat raskaana. Tai saan jotain vinkkejä jotka kuulostaa älyttömiltä, mutta en kehtaa sanoa kuin "aijaa, täytyy kokeilla...". Tai ehkä pelkään arvostelua siitä, että söin homejuustoja jotka saattoivat hyvinkin olla tehty pastöroimattomasta maidosta, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa tarkastaa miten asia on tai jättää juustoja syömättä jos ne olisivatkin olleet "ei suositella raskaana oleville" -listalla. Niin moni asia ällöttää, että jumalauta, jos joku ei ällötä, niin syön sitä.

Ensi viikolla on neuvola. Jännittää ihan perkeleesti onko sillä pähkinällä sydänäänet vai ei. Kaipaan todisteita siitä, että siellä on jotain, joka on elossa. Ehkä sitten me uskallamme kertoa asiasta, jos saamme kuulla sen tai nähdä sen.

Tämä marraskuu on ollut suoraan sanottuna ihan perseestä. Ällöttää kokoajan, tällä viikolla alkoi väsyttämään ko-ko-a-jan, ja silti pitää tehdä kaikki asiat normaalisti, olla kiinnostunut typeristä työjutuista, syödä lounasta, käydä liikkumassa.

Joo, sanotaan sen verran, että urheilu on hyvästä. Ihan oikeasti on. Mutta kun on haukotellut heräämisestä ilta kuuteen non-stop, niin ei paljoa nappaa mennä salille kyykkään. Menen silti.

Ja ei kai mua oikeasti kokoaikaa ällötä. Iltaisin, iltapäivisin, joskus ennen lounasta jos pääsee tuleen liian nälkä, aamulla ennen kuin saan sen makean D-vitamiininapin naamani. Ja siellä välissä. Joogassa tällä viikolla. Salilla torstaina. Nyt.

Mutta ei nyt ihan kokoaikaa.

Ja äsken, vatkasin polentaa hellan ääressä, ja aloin spontaanisti itkeä sitä, kuinka paha olo mulla on, kuinka miesten ei tarvitse kuin saada orgasmi ja heidän työnsä on tehty, kuinka pelkään, ettei tämä ole tämän arvoista, kun en edes ole mikään lapsien suuri fani, että entäs jos tämä on tätä heinäkuuhun asti, ja kuinka epäreilua oli kun olisin halunnut mennä pari viikkoa sitten pikkuveljen kanssa päiväkaljoille enkä voinut koska pähkinä. (Näin instasta pikkuveljen pyhäinpäivän päiväkalja -kuvan, ja se kaikki näytti niin ihanalta. Ja ennen kuin kukaan alkaa vatkaan pienessä mielessään, että eukko on ihan juoppo ja liian keskittynyt alkoholiin, kun ei meinaa yhtä raskautta kestää ilman kaljaa, niin teille mulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että teistä ei selvästikään kukaan ole käynyt mun pikkuveljen kanssa päiväkaljoilla, tai kaljoilla, tai hengaillut mun pikkuveljen kanssa muutenkaan. Koska jos olisitte, ette arvostelisi, vaan silittäisitte ja halaisitte ja sanoisitte, että "on kyllä epistä".)

Eli jos tähän ällötys-väsymykseen tulee päälle vielä jotain hormonaalista itkupotkuraivaria, niin multa saattaa mennä järki. Tai ei tietenkään mene. Mutta entäs jos vähän menee?

Vittu. Sanotaan nyt vaikka niin, että so far, I'm not a fan on being pulla uunissa. Aika paskaa.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii ajatella, että tyhmä tyttö, olisi vain onnellinen siitä, että on hedelmällinen, koska niin moni haluaisi olla raskaana, mutta ei ole. Teille sellaiset terveiset, että toi on ihan sama kuin se, että ei saisi valittaa huonosta ravintolaruuasta, koska maailmassa on nälkäisiä. Tai ei saisi valittaa siitä kun aviomies käyttäytyy itsekkäästi, koska on sinkkuja. Tai että ei saisi vaatia parempaa yhtään mitään, koska maailmassa on heitä joilla ei ole yhtään mitään. Pitäkää itsetyytyväiset maailmantuska tunkkinne.)

***

Miltä tuntuu... kun 12 viikkoa on täynnä (joulun jälkeen 2016)

12 viikkoa on täynnä, ja pulla on edelleen uunissa. Hieno juttu. Mutta en vieläkään ole nähnyt tai kuullut mitään. Onkohan se siellä oikeasti?

Ultraan on sata vuotta aikaa. Joulu taisi vähän sotkea aikatauluja, sain ajan viimeiselle "mahdolliselle" päivälle ensimmäisen ultraan. Se pitäisi käydä ennen kuin viikko 14 (?) alkaa. En tiedä miksi.

Onneksi ei enää okseta kokoaikaa. Mitä kauemmas marraskuu menee, sitä vähemmän on huonoa oloa. Väsymys taas kasvaa kokoajan. Maha ei meinaa iltaisin mahtua housuihin, varsinkaan jos on syönyt hyvin ja kävellyt koko päivän (tai jos ja kun on jatkuva ummetus). Nappi ja vetskari auki paidan alla, vaikka ravintolassa. Ihan sama. Kiristää.

Nyt ollaan ainakin tietyllä tavalla selvillä vesillä, mutta en osaa vieläkään kertoa tästä ihmisille. Tiedän, että tosi moni ilahtuu, mutta en tiedä mihin väliin tällainen juttu heitetään. "Morjes, meille tulee lapsi." Puuh... Onneksi äiti hoiti äidin puolen tädit ja serkut jouluna. Hyvä äiti, kiitos! Kummallista, kuinka hankalaa positiivisen uutisen kertominen voi olla.

En ole juuri netissä seikkaillut, mutta nyt yritin käydä etsimässä taas vertaistukea internetistä tähän sekavaan oloon. Onko tämä vain hormoonien temppuja? Onko kaikilla ekakertalaisilla jatkuva epäusko tähän hommaan?

Virhe! "Mä oon niin onnenni kukkuloilla..." "Ihanaa aikaa!" "Nyt RV sitä+tätä ja oon silleen ja tälleen ja tää on kaikki niin mahtavaa!"

Miksi minä en ole onneni kukkuloilla? Tissit ei mahdu mihinkään, maha on kova, kaljaa ei saa juoda (no sais ihan vähän, mutta kalja ei maistu hyvälle kun siinä on se syyllisyyden tuoma sivumaku läsnä kokoajan), ihme tuntemuksia mahassa... En tiedä onko pulla elossa tai edes olemassa, ja töissäkin pitää esittää reipasta. Missä se onnen kukkula on, voisiko joku lähettää vaikka google-maps linkin, menisin sinne heti!

Sekava eukko.

Loppuun kännykällä otettu ja ei-jälkikäteen-muokattu kaverikuva Prahasta. Vietimme siellä viikonlopun ennen joulua. Hieno kaupunki, suosittelen. Ja hyvä reissu. Ihana mies!

"Otetaan kännykkäselffie."

Miltä tuntuu (1.11.2016)

Nyt uskallan julkaista tämän.

---

Kirjoitan tämän kirjoituksen tänään, 1. marraskuuta, tietäen, että en voi julkaista tätä moneen viikkoon. En ehkä julkaise ikinä, jos asiat menevät huonosti. (Toivottavasti minulla on rohkeutta julkaista sittenkin.)

Miltä minusta tuntuu tänään, kun sain neljä päivää sitten tietää olevani raskaana?

Meidän tapauksessa raskaus on toivottu. Ei varsinaisesti yritetty, mutta lopetimme aktiivisen estämisen muutama kuukausi sitten. Olisimme lopettaneet jo vuotta aikaisemmin, mutta en saanut lääkäriltä siihen lupaa kohdunkaulansyövän esiasteiden takia, jotka muhivat kohdunkaulassani. Toosani oli siis vähän pilalla (huomaa hermostunut yritys keventää aihetta ja toosa-sanan käyttö). Mutta tavallaan olemme jo vähän odotelleet, että koska koska.

Ensimmäisten "luomuviikkojen" aikana olin aivan sekaisin. Kukkuu! Tunsin ovulaation, ensimmäisen vuosikausiin, nipistelynä mahassa. Wow! Ja tunsin kaikenlaista muutakin uutta. Olin ihan varma, että heti tärppäsi. 15 vuoden ajan käytin hormonaalista ehkäisyä, joten se tila missä olin ollut, oli ainoa normaali minulle. Ja kun säännöllinen hormoniannos jätettiin pois, kaikki tuntui niin erilaiselta ja omituiselta, että ihan oikeasti kuvittelin olevani heti raskaana.

Kuukautiset tulivat, eikä edes oikeasti harmittanut, enemmän vain nauratti oma höperyys. Elämässäni on eräs toinenkin henkilö, joka on samassa jamassa samaan aikaan, ja joka luuli ihan samaa, ja nauroimme yhdessä kuinka hölmöiksi me, järkevät ihmiset, muutuimme yht'äkkiä. Itselleen nauraminen on onneksi tosi hauskaa.

Toisella kierroksella en ollut enää sekava. Oikeastaan aika lungi, ehkä hormonittomuus sopii minulle. Kierrokset eivät nousseet niin nopeasti, olin kärsivällisempi, ruokahaluni oli tasapainoisempi, välillä oli nälkä ja toisinaan ei maistunut, laihduin jopa pikkasen. Ja olin hieman helpottunut kun huomasin, että taas valuu, emme ole raskaana. Kaverin synttärit ja kaikkea muuta tulossa, sieniretki mökille, voin ottaa viiniä, jee! En ole synnärillä kun parhaat ystävämme menevät naimisiin kesällä, superjee!

Elämä jatkui. Ihana elämä.

Sitten kalenteri näytti, että taas olisi aika vuotaa. Odottelin kuukautisiani, mutta niitä ei kuulunut. Monena päivänä luulin, että nyt lähti, koska mahaan sattui. Poltti oikein, melkein samalla tavalla kuin kuukautisten aikana, mutta voimakkaammin ja vain muutaman minuutin kerrallaan. Yhtenä yönä jopa heräsin polttoon, niin voimakas se oli. Hengittelin sen yli ja jatkoin unia. Mutta vieläkään ei herunut. Sorruin internettiin ja luin alkuraskauden oireista ja kiinnityskivuista. Tein testin torstai-iltana, en uskonut haaleaa viivaa. Tein toisen seuraavana aamuna ja näytin tuloksen myös lapsen isälle. "Toi viiva tossa, sitä ei pitäisi olla, jos tilanne olis normaali." Ja hain vielä yhden testin ja tein sen lauantai-aamuna. "Ei se viiva tosta enää punaisemmaksi muutu."

Näistä tapahtumista on nyt muutama päivä. Soitin eilen neuvolaan ja sovimme ensimmäisestä neuvolakerrasta. Sain ohjeen käydä hakemassa vitamiineja ja välttää tiettyjä ruoka-aineita. Ja hoitaja kehotti innostumaan ja iloitsemaan uutisesta. (Hienosti hoidettu tilanne, muuten. Ensimmäinen kysymys hoitajalta oli "onko tämä onneksi olkoon -tilanne vai...?"). Sunnuntaina ällötti vähän koko päivän, eilen meni ihan hyvin, tänään jännitin pääsenkö kotiin asti töiden jälkeen ennen kuin laatta lentää. Ei se onneksi lentänyt ollenkaan. Ja liikunta auttaa näköjään ällötykseen. Salilla, kävelyllä, joogassa, pyörän selässä pinkomassa joogaan... ei ällötä.

Kai se on vaan uskottava, että olen raskaana. Ja että viidennellä viikolla. Mikä idea siinäkin on, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan ennen kuin mikään on hedelmöittynyt? Meikässä jakaantuu nuppineulanpään kokoinen pallura, siis parin millin soluhässäkkä, ei muuta. Tuntuu vaikealta antaa itsensä innostua asiasta, josta ainoat todisteet ovat viivat testeissä ja ällö olo.

Olen muuten käynyt ehkä viisi kertaa katsomassa niitä raskaustestejä roskiksessa. Siellä ne viivat on ja möllöttää edelleen.

On ihan helvetin vaikeaa olla puhumatta asiasta. Ymmärrän nyt miksi nettifoorumit ovat niin suosittuja. Asiasta ei tavallaan kannata tai saa puhua kenellekään, mutta toisaalta pää on täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. Ja välillä vähän huoliakin, että tänään ei ällötä, kuolikohan se jo. Vaikea keskittyä asiakaspalaverissa, kun kokoajan kiipeilee purjo. Netissä on vertaistukea. En halua kotona jauhaa jatkuvasti siitä, että ensiviikolla sillä nuppineulalla on jo sydän, ja mieti että mun mahassa tehdään verisuonia ja ja... En halua kyllästyä aiheeseen jo nyt, kun se on hädin tuskin mikään aihe. Mutta jumalauta kun se on vaikeaa! Typerä salaisuus!

Salaa toivon, että maha pulpahtaisi esiin todella nopeasti eikä asia pysyisi salassa jouluun saakka. Tai että joku kysyisi suoraan "oletko raskaan", niin sitten voisin sanoa "kyllä" (niin me sovittiin, jos joku kysyy suoraan, ei tarvitse valehdella, pätee tosin vain ystäviin ja perheeseen, ei työkavereihin). Jouluun on tosi pitkä aika.

En edes oikein tiedä miksi asiasta pitää olla hiljaa ensimmäisten kuukausien ajan. Tai siis tiedän, joo, koska keskenmenoriski on suurin raskauden alussa. Mutta kasvaako riski siitä, että kerron olevani raskaana? Ei! Helpottaako se ystävieni, muiden naisten ja miesten oloa, jotka käyvät saman joskus itse ehkä läpi, että he eivät tiedä muiden kokeneen saman? Ei, päinvastoin. Miksi tätä sitten pitää pantata?

Tietysti täytyy antaa toiselle aikaa sopeutua asiaan. Muistan kuinka vaikeaa hänen oli kertoa (tai antaa minun kertoa) läheisillemme, että olemme päättäneet mennä naimisiin. Jos olen ihan rehellinen, en tajua mikä siinä on vaikeaa. Miksi iloisten uutisten kertominen aiheuttaa paniikin? Mutta ei minun tarvitse ymmärtää. Minun pitää vain muistaa, että toiselle se on vaikeaa, ja että minä en voi yksin päättää miten näissä asioissa edetään. Vaikka olenkin oman elämäni kuningatar, niin en sentään yksinvaltias.

Alle viikko sitten kaikki oli tavallisesti. Nyt kaikki on erilailla.

Sekopäämuija.

Hiirenvimma goes Instagram

Olen huomannut, että Hiireltä alkaa pikkuhiljaa vapautumaan kaistaa luovuuteen. Tulee mieleen juttuja. Ja halu toimia juttujen eteen.

Erään erittäin ulkoilmapainotteisen mökkiviikonlopun jäljiltä löysin Hiiren Instagramista. Feisbuuk on niiiin täynnä ahdistusta, marinaa ja mainoksia. Siellä on liian vähän koiranpentuja. Mutta Insta, katsokaas kun siellä pitää aina olla se kuva. Mahtavaa!

Hiiri hakee siis sieltä nyt vauhtia burnoutin selätykseen. Ja inspiraatioita itseilmaisuun.

Saa seurata @hiirenvimma. Hästääg sosiaalinen media hästääg insta hästääg jo on aikoihin eletty :)

Peter Pan -syndrooma? Ja mainos

Alkuun varoitus: teksti on sisällöltään sellainen, että tein sitä varten uuden tunnisteen "diippiä shittiä". Ja lopussa on mainos. Eli nyt kannattaa lukijan vähän miettiä mitä haluaa, diippiä vai vaan trailerin. No niin, aloitetaan.

---

Olenkohan se vain minä, vai tuntuuko kenestäkään muulta koskaan siltä, että sukupolvi, johon itsekin kuulun, kärsii (kärsii? elää? potee? hilluu?) jonkinlaisesta Peter Pan -syndroomasta? Ei haluta kasvaa isoksi (mitä ikinä isoksi kasvaminen nyt tarkoittaakaan).

En ajattele, että ihmisten pitäisi elää elämäänsä samalla tavalla kuin joskus on ehkä eletty, tai samalla tavalla kuin muut elää. Kaikki saa tehdä mitä haluaa. Ja monessa kohtaa on pakko, koska esim. työelämä on muuttunut niin paljon viimeisen 30 vuoden aikana, ettei samalla tavalla voi enää töitä tehdä. On muututtava ja oltava valmis muuttumaan.

Mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei itselle anneta lupaa muuttaa mieltään. Ei ainakaan sellaisissa asioissa ja siihen suuntaan, että se "uusi mielipide" on "aikuisempi" kuin se vanha.

Siis jos on kaksikymppisenä ajatellut, että haluaa elämältään tiettyjä asioita ja ei halua toisia, niin ei anneta itselleen lupaa todeta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, että haluaakin nyt erilaisia juttuja. Tai pyristellään vastaan, kun eteen tulee tilanne, jossa voisi astua seuraavaan tilanteeseen. Ei valmistuta opinahjosta vaikka voitaisiin, koska jotain. Tai ei uskalleta ostaa asuntoa, koska jotain. Ei sanota ääneen toiselle, että haluan lapsia (tai edes itselleen). Ei vaadita toiselta sitoutumista, vaikka oikeasti ollaan jo ihan yhdessä ja oma epävarmuus kalvaa mieltä, koska ei tiedä onko toinen samalla viivalla.

En haikaile mitään edellisiä "elämäntilanteita". En ole mielestäni koskaan ollut parempi kuin nyt. En kauniimpi, timmimmässä kunnossa, mielenkiintoisempi. Ei ole tippakaan ikävä sitä epävarmuutta mikä määritteli olemassa oloani teini-ikäisestä kahden kympin puoleen väliin, ei tip-paa-kaan. Ei ole ikävä tunnetta siitä, että olen sivuosan esittäjä muiden näytelmissä. Ei ole ikävä sitä kun teki sekä töitä että kävi koulussa. Ei ole ikävä vuokrakämpän muovimattoa.

Mielestäni elämäni on aina tällä hetkellä jotenkin parasta. Kaksi vuotta sitten oli parasta siihen mennessä. Tänään on parasta tähän mennessä. Luulen, että viiden vuoden päästä on parasta siihen mennessä.

Eikä tämä johdu siitä, että elämä olisi ollut paskaa. Ei todellakaan! Oli ihanaa hengailla kavereiden kanssa Kalevan pubissa töiden jälkeen, pelata jotain, juoda bisseä viimeisillä rahoilla. Oli ihanaa möyriä festareilla kuin seuraavaa viikkoa ja kaupan maitokaappia ei olisi. Oli ihanaa opiskella. Ihanaa ihastua, rakastua ja tarttua kiinnin toiseen. Oli ihanaa kun oli pileet joka viikonloppu. Oli ihanaa kun poikakaveri leikkasi tukan koneella niin lyhyeksi, että kallosta näkyi luiden muodot. Oli jännittävää ostaa ensimmäinen oma auto, ja jännittää pankissa saako asuntolainaa. Todeta, että kyllä me ostetaan nyt yhdessä asunto, ei meistä kumpikaan ole mihinkään menossa. Oli mielenkiintoista huomata kuinka avioliitto, asia, joka oli ollut täysin tarpeeton eilen, oli tänään tarpeellinen. Ja kuinka mieli muuttui siitä "en mä kyllä varmaan halua lapsia" siihen "varmaan kaduttaisi myöhemmin jos ei edes yrittäisi, olishan se hauska nähdä mitä meistä syntyisi".

---

Olen kotona lenssussa ja katselen Netflixia. Ja sarjaa nimeltä Easy. Tai katselin, viimeinen jakso on katsottu. Olipa hyvä sarja/kausi. Ja viimeisessä jaksossa on aivan mahtava dialogi kahden veljeksen välillä.

Toinen veljistä on se "aikuinen", ja mielestäni tässäkin sarjassa jotenkin "onnettomaan asemaan" asetettu, mies, jolla on vaimo ja lapsi tulossa ja toimistotyö. Ja toinen veljistä on "cool, rento ja elämässä kiinni". Siis sellaisessa elämässä jota katsojan pitäisi ehkä itselleen haluta. Käy töissä kyllä, mutta coolisti kahvilassa, jonka takapihalla voi vaikka vetää jojon jos siltä tuntuu. Ja on aikaa hengailla tyttöystävänsä kanssa (tyttöystävän, ei vaimon) ja panna vähän bissee autotallissa. Viilusilmä, vähän löysä, mutta kato hauskempi kuin se toinen, jolla on "vastuuta" ja joka on "järkevä".

No, tämä "aikuinen" veli haluaa jotain tältä "rennolta" veljeltä, ja rento pistää hanttiin, koska (ei aivan suora lainaus) "I fucking love my life. So why would I want to work more and stress more and give that up?" Ja tähän veli vastaa jotain todella nerokasta (taaskaan ei täysin suora lainaus):

"Even if you try to stay in the same place, everything around you is gonna change. And everything you think is cool now isn't gonna be cool forever. And I just want to watch you grow as everyone around you grows. You are good at everything you do, you have great people around you, and that's not an accident. And I just wanna see you get rewarded for it."

Nii-in!

Tässä alla on sarjan traileri, joka keskittyy aika paljon panohommiin. Ei siinä mitään, panohommat on kivoja ja ne on kuvattu sarjassa hyvin. Mutta mielestäni sarja on paljon paljon älykkäämpi kuin mitä traileri antaa ymmärtää. Ja näyttelijät on tosi hyviä.

---

Loppuyhteenvetona:

Annetaan kaikki itsellemme ja muille mahdollisuus muuttaa mieltämme. Ja joku haluaa jotain, ihan sama mitä, ei pistetä hanttiin sen takia, että "ei mun/sen kuuluis tommosta haluta, kun eihän se oo tommonen". Onpas.

Ja katsokaa toi sarja. Se on hyvä.

Matkalla Amerikassa - Osa V - Yosemite

Hei täältä radiohiljaisuudesta, hei!

Siinä kävi sitten niin, että hiiri väsyi lopullisesti, litistyi työtaakkansa ja huonon meiningin alla. Sairastui uupumukseen. Oli uupunut. Sai burnoutin. Paloi loppuun. Miten sen nyt sitten haluaakaan ilmaista.

Kesäkuussa alkoi helpottamaan. Tai Juhannuksena. Joskus silloin. Ja nyt on asiat hyvin ja jaksaa taas. Ei ihan kaikkea ja kaikkia. Ei täysillä. Mutta ehkä paluuta 'täysillä menoon' ei enää ole, ollenkaan, ikinä. Ehkä jään tällaiseksi. Tämäkin on aivan hyvä.

Kerron joskus lisää, jäsentelen ajatuksiani, miltä se tuntui ja miten siihen jouduttiin ja miten sieltä pääsi pois. Ehkä jopa mainostan tekstiäni feisbuukissa, jos jollain muullakin viiraa vähän päästä, mutta ei ole varma mitä se on. Ehkä oma kokemus voi ehkäistä muilla samaa. (Tai oikeastaan luulen, että ei voi. Tulee jos on tullakseen.) No, se siitä.

Nyt jaan teille kuvia Yosemiten hillittömästä kansallispuistosta.

 

Ajoimme Yosemiteen heti aamulla ja saimme parkkipaikan vielä ihan kohtalaisen helposti. Puisto on tehty massoja varten, niin hyvin kuin sen voi massoja varten tehdä. On hyvä tie sinne ja pois, isot parkkialueet, monta leirintäaluetta, ja ilmainen bussi jolla liikkua alueen sisällä.

Olimme puistossa yhden päivän. Kävelimme kaksi reittiä, jotka valitsimme pituuden mukaan. Eli aika lyhyitä. Heinäkuussa oli kuuma! Ja nousua paljon. Syyskuussa Suomessa voisi varmaan melkein tuplata kilometrien määrän. Mutta maisemat oli mielettömiä. Ja oravat isoja.

 

 

  

 

   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvia tuli räpsittyä todella paljon, mutta ei niistä oikein näy se, kuinka valtavaa kaikki oli. Eikä tarvitsekaan, menkää itse katsomaan!

Yosemite päivän jälkeen yövyimme samalla leirintäalueella kuin edellisenä yönä, puiston kupeessa, mutta alueen ulkopuolella. Ja aamulla jatkoimme matkaa. Suuntana Californian rannikko ja Highway 1.

 

Muutosvastarintaa

"Uuden tavan aloittaminen tarkoittaa, että tunnemme impulssin jatkaa olemista samalla tavalla kuin ennen ja yritämme aloittaa uuden rutiinin impulsseista huolimatta: se voi tuntua tuskaiselta. Useimmiten alamme lähettämään itsellemme viestejä, kuten 'ei tämä taida olla oikein mun juttu'. Yritä hiljentää nuo tekosyyt ja sinnittele uusien tapojen oppimiseksi."

Yllä on vapaasti kääntämäni lainaus kirjasta How to Stay Sane (sivu 61 jos haluat tarkastaa miten asia on englanniksi esitetty). Sen on kirjoittanut terapeutti Philippa Perry ja se on omanlaisensa self-help kirja. Saimme sen häälahjaksi (se on yksi osa 6 kirjan School of Life - Part 1 -pakettia) ja tartuin siihen koska haluan osata hallita stressiä paremmin, ja toisaalta oppia ymmärtämään käyttäytymistä(ni).

 

Kammottava käännös. Mutta ymmärsin tekstin perusteella paremmin miksi välillä on niin vaikeaa aloittaa uusia tapoja. Vai kuulostaako seuraava tutulta: Kaveri kysyy 'oletko nyt käynyt siellä jumppatunnilla/nyrkkeilemässä/valokuvauskurssilla/hierojalla/uimassa säännöllisesti?' Ja sinä vastaat 'joo, no, siis kävin mä siellä pari viikkoa ihan oikeesti, mutta en tiedä, jotenkin se ei tainnut sitten kuitenkaan olla mun juttu'.

Itseäni helpottaa ajatus, ettei kyse ole laiskuudesta, tai huonosta itsekurista. Tai siitä ettei missään ole lajia tai harrastusta joka 'olisi mun juttu'. Vaan niinkin yksinkertaisesta ja läpeensä inhimillisestä asiasta kuin muutosvastarinta. Me kaikki kuulemme saman äänen, toiset vain osaavat hiljentää sen paremmin, toiset antautuvat sen tarinaan ja ruokkivat sitä. On helppoa olla itsensä kanssa samaa mieltä.

Olen harrastanut niin pienestä pitäen ja niin paljon, että harrastaminen on rutiini. Minulle ei tuota mitään ongelmaa täyttää arki-iltoja sillä, tällä ja tolla, ja sitoutua harrastuksiin. Jos kalenterissa ei ole tiettyihin viikonpäiviin asetettuja ja sovittuja liikuntatapahtumia, jää paljon tekemättä. Kalliiksihan se tulee, maksaa yli 150 kuukaudessa ohjatuista kuntosalitreeneistä ja nyrkkeilykurssista. Mutta hinta-laatu-suhde on nyt parempi kuin jos maksaisin 20 euroa kuussa salikortista ja voisin käydä siellä ja lenkillä ihan koska vain itse haluan. Siis koska vain. Eli ei juuri ikinä.

 

Mutta tiedän silti miltä se muutosvastarinta-ääni kuulostaa ja kuinka vakuuttava se voi olla. Mutta jos siihen osaa varautua, niin ehkä siihen osaa suhtautua paremmin. Osaa pistää sille vähän hanttiin, kun se yrittää vakuutella ettei joka viikko tarvitse ehtiä salille tai tehdä etukäteen töihin eväitä. Niin, voi olla ettei tämä ole mun juttu, mutta vielä on liian aikaista sanoa, ja todennäköisemmin kyse on siitä, ettei sisinpäni halua asioiden muuttuvan.

Syy miksi Philippa kannustaa olemaan fyysisesti aktiivinen on, että liikunnalla on todistettavasti myönteinen vaikutus myös mielenterveyteen. Jos oikeasti haluat harrastaa enemmän liikuntaa, tehdä säännöllisestä liikunnasta tavan, niin varaudu vastarintaan. Älä anna sille (eli itsellesi) tuumaakaan periksi!

Jos olet hyvä noudattamaan (myös itse itsellesi antamia) sääntöjä, niin tee itsellesi sääntö: ensimmäisen 6 kuukauden aikana ainoa hyväksyttävä tekosyy jättää välistä on kurkussa tai sen alapuolella jylläävä flunssa. Kaikki muu on sanahelinää. Jos kotona on joku joka voi puuttua asiaan, käske hänen patistaa sinut harrastuksiin vaikka kuinka kiukuttelisit. Tai (ja tämä on ehkä pahin ja paras kaikista) sitoututa joku kanssaihminen samaan harrastukseen ja sopikaa että aina mennään. On erittäin epätodennäköistä, että molemmilla on 'paska päivä' samana päivänä, joten vaikka sinulla olisi, toinen rahaa sinut mukaan.

 

Ja vielä yksi neuvo. Nyt kun tiedämme, että päämme yrittää vakuutella ettei asioiden pidä muuttua, kannattaa aloittaa pienestä, eli tehdä muutoksesta pieni. Jos et tee säännöllisesti yhtään mitään, niin älä yritä aloittaa 'joka päivä 50 kyykkyä' -rutiinia. Liian suuri hyppy, liikaa vastarintaa. Ja liian suuri epäonnistuminen kun missaat parin päivän kyykyt. Aloita pienemmin. Älä annan äänelle aseita, koska se käyttää kyllä kaiken mitä sille annat. Epäonnistumisen tunteet ovat sille bensaa, mutta jääräpäinen jatkaminen myrkkyä.

P.S. Onpa epätrendikästä puhua uusista tavoista lokakuussa. Olen joko kaksi kuukautta myöhässä tai kaksi kuukautta edellä.

Ja kolmantena päivänä hän oli levännyt

Kesän 2015 pääprojekti on nyt taputeltu. Hiiri on rouva hiiri nyt. Ihanaa! Ja yhteisvelallinen on nyt aviomies. Pusuja aviomiehelle!

Vaikka hääjuhlamme ei ollut täynnä yksityiskohtia, viimeiseen lasihelmeen asti suunniteltuja pöytäkoristeita tai ohjelmaa, oli juhlien järjestäminen silti aikamoinen puristus. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kevät ja kesä olleet huomattavasti stressittömämpiä jos emme olisi hoitaneet sekä 3,5 viikon Ämerikän reissua ja häitä samana kesänä, varsinkin kun hiiren työtilanne on ollut ihan hullu koko vuoden. Mutta ei elämää nyt niin tarkasti voi suunnitella.

Pidin talvilomani häiden ympärillä, joten sain olla rauhassa ja lomalla neljä päivää häiden jälkeen. Sää oli mahtava, sain viettää kesän viimeiset hellepäivät lomalla. Ja voi että kuinka miniloma teki minulle hyvää! Kolmantena lomapäivänä, istuessani terassilla ihana lohisalaatti ja lasillinen Rieslingiä nenäni edessä, huomasin kuinka päässä on taas tilaa. Ihan kuin joku olisi muuttanut sieltä pois, vapauttaen huoneen tai kaksi muille ajatuksille.

Kuulostaa kummalliselta, mutta minulla on ollut jo monta kuukautta sellainen olo, ettei henkistä kapasiteettiä ole enää jäljellä mihinkään. Että ainoa, mihin pystyn keskittymään, on työt, lomareissu ja häät. Ja siinä se. Reeneissä kävin koska oli käytävä, ilman motivaatiota tai keskittymistä touhuun. (Hyvä että kävin, sohvalla nököttäminen ei olisi ollut yhtään parempi vaihtoehto, luultavasti olisi vain pahentanut asiaa.) Koti oli kokoajan sotkuinen, pyykit tuli pestyä, mutta vasta kun oli pakko. Ja jos kotona ei olisi asunut erittäin reipas ruuanlaittaja, olisin varmaan elänyt eineksillä, ihan vain laiskuuttani.

Mutta nyt on taas tilaa. Päässä. Ajatuksissa.

Olen huomannut laskun aerobisessa kunnossa viimeisten 6 kk ajan, kun olen käynyt vain salilla, ja hyvin laiskasti lenkillä. Joten lääkkeeksi ilmoittauduin ensikeskiviikkona alkavalle MMA Team 300 -seuran thainyrkkeilykurssille. Vaikka ei varmaan olisi ollut pakko, onhan alla jo yksi thainyrkkeilyn alkeiskurssi, ja äksvuosia kuntonyrkkeilyä. Olisin ehkä voinut vain mennä kuntothaistelemaan ilman kurssia. Mutta tykkään kursseista, tykkään tekniikan opettelusta.

Lisäksi aion mennä joogaamaan. Ystäväni piti minulle joogatunnin aamuauringossa viime maanantaina, kun pakenimme häiden jälkipyykkiä mökille. Se oli ihanaa. Ja kroppa sanoi hyvin selvällä äänellä minulle, että tätä lisää. Nyt vähän lempeyttä ja hoivaa, pitkiä venytyksiä ja rauhaa. Ja minä kuuntelin. Toinen ystäväni suositteli minulle tamperelaista Omyoga-koulua. Omyogassa saa 50 eurolla 3 viikon tutustumisen, jolloin saa käydä niin monella tunnilla kuin ehtii, ja etsiä sitä omaa lajia. Kuulostaa hyvältä. Olen aikaisemmin tehnyt vain astanga-joogaa, joka tähän rakoon tuntuu aivan liian raskaalta joogalajilta. Joten minun on todellakin löydettävä se oikea laji.

Myös Hiirenvimma nousee toivottavasti tuhkasta. Koska itselleen pitää olla armollinen, en lupaa mitään. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että nyt voisi taas irrota. En ole käynyt läpi matkakuvia vielä kertaakaan. Kohta aion käydä, ja näyttää teillekin miltä California ja USAn hienoimmat kansallispuistot näyttävät. Löysin mökiltä pari (luultavasti äidin ostamaa) reseptikirjaa joita en ollut aikaisemmin nähnyt, ja heti tuli sellainen 'uuh, tota pitää kokeilla' -olo. Jee!

Olen myös päättänyt, että työtahti saa nyt luvan rauhoittua. Piste. Nyt riittää. Mitta on täynnä.

Edessä loistava syksy. Ja talvi. Ja kevät. Ja kesä. Ja kaikkea ihanaa! Voi että!

Katsokaa kuinka rentoutuneilta he näyttävät! Lomahiiri ja lomamies ovat kyllä ihan parhaita.

Toteemieläin

Grand Canyonin kupeesta löysin itseni, camping-alueen respasta, nököttämässä hyllyllä.

Ugh!

I <3 kesäloma! Ja ison omenan iso puisto

Helou! Long time, no Atlantic sea.

Sikamaisen työntäyteinen talvi, kevät ja alkukesä on taputeltu. Tap tap. Ja haista paska myös. Olit viedä multa järjen. Nyt olen lomalla. Ja tänäkesänä meikäläisen ja yhteisalttarillekävelijän kesäloma on Loma niin isolla ällällä että maailman suurimman luuserin otsassa helottava ällä on pieni meidän lomaällään verattuna. Nyt on nimittäin käynyt niin, että (mun) eilen, maanantaina 6. heinäkuuta, matkustimme öbaut 24 tuntia ja ländäsimme lopulta Amerikan Yhdysvaltojen New Yorkin osavaltion pääkaupunkiin, isoon omenaan, New York Cityyn. Täällä sitä nyt ollaan. Omenassa.

Eikä tässä vielä kaikki. Perjantaina lennämme San Franciscoon, jossa hengailemme 3-4 päivää, kunnes vuokraamme auton ja lähdemme road tripille. Trippi loppuu joskus heinäkuun lopussa Las Vegasiin, mistä lennämme kotiin. Mutta siihen on niin kauan aikaa, etten edes osaa ajatella niin pitkälle.

Häädietistämme tulee taatusti suurmenestys 3,5 viikon amerikanmatkailun auttaessa meidän tuhtiin hääkuntoon. (Jos menee plösönä naimisiin, ei kumpikaan voi sitten myöhemmin aukoa päätänsä, että en mä tommosen kanssa naimisiin mennyt. Menithän.)

Kuntosalikamat jätimme kotiin tilanpuutteen (taas yhdet kengät lisää) ja muiden tekosyiden takia (vain Ciscon ja Vegasin hotelleissa on salit). Mutta lenkkarit, lenkkipöksyt ja reenipaidat pakkasimme kyllä, tähtäimessä kaksi urheilusuoritukseksi laskettavaa hölökkää viikossa. Ja jos saa näin ekan (tokan) matkapäivän iltana ennustaa, niin voi hyvinkin olla, että tavoite tavoitetaan.

Matkan ensimmäisenä oikeana päivänä suuntasimme nimittäin NYC:n Central Parkiin lenkille. Kipikipi. Lenkkeily oli kyllä ihan sairaan hyvä keino tutustua puistoon. Kivaa oli, vaikka herra long legs veikin allekirjoittanutta kuin litran mittaa. Hyvä se!

Todisteena lenkistä on kuva, jonka kohtelias ja avulias natiivi (Would you like me to take a picture of the two of you?) otti punottavasta tirpasta ja rennosta karhusta.

Tästä on hyvä jatkaa.

Katsotaan myöhemmin mitä muita todisteita saamme aikaiseksi lomareissulta. Tuleeko otettua kuvia. Varmaan tulee. Mutta tuli tai ei, pidetään lippu korkealla ja otetaan rennosti. Eiks je? Sommoro!

Kesäkaudenavaus

"Mökki" on siivottu, sauna on lämmin ja ruoka grillattua. Kesäkausi on avattu!

Tällä(kin) kaudella on luvassa puuhommia, jännitystä kasvimaalla (saadaanko me parsaa?), toivottavasti muutama souteluretki ja lintujen lirkutusta. Onni on olla paikassa jossa luonto on lähellä myös sisätiloissa.

Hyvää vappua ja kevättä, ystävät!

Myyräntyö

Istutimme maa-artisokkaa kesämökin kasvimaalle viimekeväänä. (Tai no, istuttaminen oli maan möyhäystä ja maa-artisokkapalasten työntämistä multaan. Ja kesämökki on aika vaatimaton sana kuvaamaan Salmelan tilaa. Ja kasvimaa, no, alue jonne on työnnetty rapsuja ja parsaa.) Maa-artisokka kasvatti jykevät varret kesän aikana, ja uskoimme vahvasti sen kasvattaneen myös mukuloita meille syötäväksi.

Kävimme "mökillä" eilen ensimmäistä kertaa viimesyksyn jälkeen, siivoilimme vähän paikkoja ja kaivoimme suursadon maasta. Olimme puoliksi oikeassa. Maa-artisokka oli kyllä kasvattanut paljon mukuloita, mutta ei meille. Artisokkamaasta löytyi mahtavat myyränonkalot, yhdestä isoimmasta mukulassa, jonka kaivoimme ylös, oli käyty jo vähän nakertamassa. Suursato olikin kymmenkunta pikkaraista mukulaa.

Artisokkaa ei siis riittänyt jaettavaksi muille. Mutta keittämällä kaveriksi puolikkaan kukkakaalin saimme aikaiseksi herkullisen alkupalakeiton kahdelle.

Melkein jäi kuva ottamatta, nälkä oli illalla niin kova. Ja soppa niin hyvää. Toivottavasti se myyrä myyränenkin nautti mukuloista. Eikä sen maha tullut liian kipeäksi. Pierunhaju myyränkolossa ei kuulosta kivalta.

Kotiinpaluu

Kotona on i-ha-naa.

On maailman ihanin mies. Ja oma peti. Ja kaikki hius- ja iho- ja naamamömmöt (ei vain ne, jotka mahtuivat mukaan).

Ja on supermunakas aamiaisella (vai onko se brunssi jos sen syö klo 12?).

Kikherneitä, salamia, avokadoa, persiljaa ja yksi valkosipulinkynsi. Ja munaa, pippuria, suolaa ja paprikajauhetta.

Aloitin kotiinpaluun joskus torstaina iltapäivästä (siellä tosin oli vasta aamu). Ja olin kotona lauantaina aamuyöllä kello yksi. Yli 30 tuntia lentokenttiä, lentokoneita ja haahuilua. Ilmeisesti näytin jo aika ryytyneeltä kun kapusin kotilentokentällä taksin kyytiin, koska vartin taksimatkan jälkeen kuski kantoi matkalaukkuni täysin oma-aloitteisesti raput ylös ja ihan kotiovelle asti.

Vaikka toisin voisi luulla, Äämerikässä on aivan helppoa syödä terveellisesti. Kaikkea löytyy, ja kaiken söin: sushia, pihviä, texmexiä (ei hyvä), mereneläviä (aaaaaah), pubiruokaa... Mutta annokset ovat aika isoja. Ja jos normaalisti en juo viikolla ollenkaan alkoholia (en välttämättä edes saunakaljaa), niin nyt join joka ikisellä illallisella jotain. Joskus kaksi. Ja sitten vielä yhdet hotellilla, kun piti jatkaa vähän työhommia tai ainakin niistä jauhamista. Huh huh, mä sanon. Huh huh.

Nyt alkaa olo jo tasaantumaan. Olen lähes normaali. Rangaistuksena kahden viikon syömisestä ja juomisesta vein itseni ja yhteisvelallisen juoksemaan mäkivetoja. Lapussa luki "6 x 100 m", mutta teimme lisäksi kaksi sakkokierrosta. Oli hirveetä. Nyt tuntuu tosi hyvältä.

Mäkivetokirjanpitoa.

Kotona on hyvä. Oikein, oikein hyvä.

Tästä keväästä on tulossa mielenkiintoinen. On (anteeksi ranskani) helvetisti töitä, häät järjestettävänä, reenejä ja muutama ulkomaanreissu tiedossa. Nyt vaan toivotaan, että terveys kestää ja pääsee toteuttamaan kaiken mitä haluaa.

Mutta nyt, saunaan ja ruokaa ja leffa ja nukkuun. Som moro!

Euroopan paras kaupunki

...on Amsterdam.

Terveisiä jetlagista, lentojen välistä, kaljalta. Amsterdamista.

Täällä on pakkasta. Ja tuoreita kukkia maljakossa terassilla. Ja parhaat vaatekaupat. Ja ihana kieli. Ja kohta pikkusisko, jota halaan tunnin ja pussaan kaks. Kunnes on aika lähteä kotiin.

Raportoin reissusta myöhemmin. Jaan huonoja kuvia pilvenpiirtäjistä ja metsäpolusta (kyllä, löysin metsän). Mutta nyt jatkan fiilistelyä.

:*

Matkalla taas

Helou! Ja terveiset Helsinki-Vantaan lentokentältä.

Tiedättekö mikä on hupsua? Suosimani kempparimerkin Cliniquen naamanpuhdistusaine maksaa täällä 10 euroa vähemmän kuin "kotona", ja maailman paras ripsarikin on niin paljon halvempi, että lentokentälle sattuessa kannattaa ostaa enemmän kuin yksi. Mutta iso kalja maksaa kympin. Kympin! No, ostin silti.

Olen yksin matkalla. Äsken lensin yksin pikkukoneella Tampereelta Helsinkiin, ja kohta yksin Amsterdamiin. Jossa nukun yksin hotellihuoneessa. Edellisen kerran olen ollut yksin lentokoneessa joskus… 10 vuotta sitten (?). Olo on kuin reippaalla maailman omistajalla. World is my oyster. Tai sitten ei. Kotiin jäi maailman ihanin mies ja maailman paras koira. Molempien hyvästely aiheutti kyynelkanavissa tulvan. 

Ihmeellistä, miten asioihin tottuu. Sen jälkeen, kun vuonna 2006 vietimme yhteisvelallisen kanssa viikon samalla rippileirillä (Pirkkalan seurakunta on yksi pahimmista parittajista ever… hehe…), emme ole kertaakaan olleet näin pitkää aikaa toisistamme erossa. Kaksi viikkoa. Kuvittelin joskus, että näin tiivis yhteiselo on kaiken loppu ja ihan karseeta ja vain sekopäisten ja läheisriippuvaisten takertujien hommia. Olin väärässä. Se on arkea.

Amsterdamissa en edes poistu kentältä, vaan majoitun kentällä hotelliin odottamaan sunnuntaiaamun lentoa. Aamulla lennän Houstoniin, Texasiin. Ja sieltä viikon päästä Atlantaan. Ja 11 päivän päästä aloitan paluun kotiin. Olen työmatkalla. Kuvitelkaa hei, pikkuhiiri työmatkalla suuressa Amerikassa. On läppärilaukut ja käyntikortit ja matkalaukussa suorat, mustat housut. Huh huh.

Lentokenttähotellissa nukkuminen kuulostaa inasen kurjalta. Miksi en lentänyt A'damiin jo aamulla ja viettänyt päivää museossa tai ostoksilla? Koska jossain kohtaa innostus ulkomaanmatkasta laimenee. 9 tuntia kotona pieksee 9 tuntia Amsterdamissa, voitko kuvitella? No, kotimatkalla pääsen viettämään jet lagiset 10 tuntia suosikkikaupungissani. Scotch&Soda, here I come.

Hyvät ystävät, toivottavasti löydän reissullani aikaa raportoida mikä meno. Ja toivottavasti saan aikaiseksi käyttää matkalaukussani lymyäviä kuntosalikamoja. Kyllä, mulla on jumppakuteet messissä :)

Tähän kuvaan ja tunnelmaan, moro.