Miltä tuntuu (1.11.2016)

Nyt uskallan julkaista tämän.

---

Kirjoitan tämän kirjoituksen tänään, 1. marraskuuta, tietäen, että en voi julkaista tätä moneen viikkoon. En ehkä julkaise ikinä, jos asiat menevät huonosti. (Toivottavasti minulla on rohkeutta julkaista sittenkin.)

Miltä minusta tuntuu tänään, kun sain neljä päivää sitten tietää olevani raskaana?

Meidän tapauksessa raskaus on toivottu. Ei varsinaisesti yritetty, mutta lopetimme aktiivisen estämisen muutama kuukausi sitten. Olisimme lopettaneet jo vuotta aikaisemmin, mutta en saanut lääkäriltä siihen lupaa kohdunkaulansyövän esiasteiden takia, jotka muhivat kohdunkaulassani. Toosani oli siis vähän pilalla (huomaa hermostunut yritys keventää aihetta ja toosa-sanan käyttö). Mutta tavallaan olemme jo vähän odotelleet, että koska koska.

Ensimmäisten "luomuviikkojen" aikana olin aivan sekaisin. Kukkuu! Tunsin ovulaation, ensimmäisen vuosikausiin, nipistelynä mahassa. Wow! Ja tunsin kaikenlaista muutakin uutta. Olin ihan varma, että heti tärppäsi. 15 vuoden ajan käytin hormonaalista ehkäisyä, joten se tila missä olin ollut, oli ainoa normaali minulle. Ja kun säännöllinen hormoniannos jätettiin pois, kaikki tuntui niin erilaiselta ja omituiselta, että ihan oikeasti kuvittelin olevani heti raskaana.

Kuukautiset tulivat, eikä edes oikeasti harmittanut, enemmän vain nauratti oma höperyys. Elämässäni on eräs toinenkin henkilö, joka on samassa jamassa samaan aikaan, ja joka luuli ihan samaa, ja nauroimme yhdessä kuinka hölmöiksi me, järkevät ihmiset, muutuimme yht'äkkiä. Itselleen nauraminen on onneksi tosi hauskaa.

Toisella kierroksella en ollut enää sekava. Oikeastaan aika lungi, ehkä hormonittomuus sopii minulle. Kierrokset eivät nousseet niin nopeasti, olin kärsivällisempi, ruokahaluni oli tasapainoisempi, välillä oli nälkä ja toisinaan ei maistunut, laihduin jopa pikkasen. Ja olin hieman helpottunut kun huomasin, että taas valuu, emme ole raskaana. Kaverin synttärit ja kaikkea muuta tulossa, sieniretki mökille, voin ottaa viiniä, jee! En ole synnärillä kun parhaat ystävämme menevät naimisiin kesällä, superjee!

Elämä jatkui. Ihana elämä.

Sitten kalenteri näytti, että taas olisi aika vuotaa. Odottelin kuukautisiani, mutta niitä ei kuulunut. Monena päivänä luulin, että nyt lähti, koska mahaan sattui. Poltti oikein, melkein samalla tavalla kuin kuukautisten aikana, mutta voimakkaammin ja vain muutaman minuutin kerrallaan. Yhtenä yönä jopa heräsin polttoon, niin voimakas se oli. Hengittelin sen yli ja jatkoin unia. Mutta vieläkään ei herunut. Sorruin internettiin ja luin alkuraskauden oireista ja kiinnityskivuista. Tein testin torstai-iltana, en uskonut haaleaa viivaa. Tein toisen seuraavana aamuna ja näytin tuloksen myös lapsen isälle. "Toi viiva tossa, sitä ei pitäisi olla, jos tilanne olis normaali." Ja hain vielä yhden testin ja tein sen lauantai-aamuna. "Ei se viiva tosta enää punaisemmaksi muutu."

Näistä tapahtumista on nyt muutama päivä. Soitin eilen neuvolaan ja sovimme ensimmäisestä neuvolakerrasta. Sain ohjeen käydä hakemassa vitamiineja ja välttää tiettyjä ruoka-aineita. Ja hoitaja kehotti innostumaan ja iloitsemaan uutisesta. (Hienosti hoidettu tilanne, muuten. Ensimmäinen kysymys hoitajalta oli "onko tämä onneksi olkoon -tilanne vai...?"). Sunnuntaina ällötti vähän koko päivän, eilen meni ihan hyvin, tänään jännitin pääsenkö kotiin asti töiden jälkeen ennen kuin laatta lentää. Ei se onneksi lentänyt ollenkaan. Ja liikunta auttaa näköjään ällötykseen. Salilla, kävelyllä, joogassa, pyörän selässä pinkomassa joogaan... ei ällötä.

Kai se on vaan uskottava, että olen raskaana. Ja että viidennellä viikolla. Mikä idea siinäkin on, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan ennen kuin mikään on hedelmöittynyt? Meikässä jakaantuu nuppineulanpään kokoinen pallura, siis parin millin soluhässäkkä, ei muuta. Tuntuu vaikealta antaa itsensä innostua asiasta, josta ainoat todisteet ovat viivat testeissä ja ällö olo.

Olen muuten käynyt ehkä viisi kertaa katsomassa niitä raskaustestejä roskiksessa. Siellä ne viivat on ja möllöttää edelleen.

On ihan helvetin vaikeaa olla puhumatta asiasta. Ymmärrän nyt miksi nettifoorumit ovat niin suosittuja. Asiasta ei tavallaan kannata tai saa puhua kenellekään, mutta toisaalta pää on täynnä kaikenlaisia kysymyksiä. Ja välillä vähän huoliakin, että tänään ei ällötä, kuolikohan se jo. Vaikea keskittyä asiakaspalaverissa, kun kokoajan kiipeilee purjo. Netissä on vertaistukea. En halua kotona jauhaa jatkuvasti siitä, että ensiviikolla sillä nuppineulalla on jo sydän, ja mieti että mun mahassa tehdään verisuonia ja ja... En halua kyllästyä aiheeseen jo nyt, kun se on hädin tuskin mikään aihe. Mutta jumalauta kun se on vaikeaa! Typerä salaisuus!

Salaa toivon, että maha pulpahtaisi esiin todella nopeasti eikä asia pysyisi salassa jouluun saakka. Tai että joku kysyisi suoraan "oletko raskaan", niin sitten voisin sanoa "kyllä" (niin me sovittiin, jos joku kysyy suoraan, ei tarvitse valehdella, pätee tosin vain ystäviin ja perheeseen, ei työkavereihin). Jouluun on tosi pitkä aika.

En edes oikein tiedä miksi asiasta pitää olla hiljaa ensimmäisten kuukausien ajan. Tai siis tiedän, joo, koska keskenmenoriski on suurin raskauden alussa. Mutta kasvaako riski siitä, että kerron olevani raskaana? Ei! Helpottaako se ystävieni, muiden naisten ja miesten oloa, jotka käyvät saman joskus itse ehkä läpi, että he eivät tiedä muiden kokeneen saman? Ei, päinvastoin. Miksi tätä sitten pitää pantata?

Tietysti täytyy antaa toiselle aikaa sopeutua asiaan. Muistan kuinka vaikeaa hänen oli kertoa (tai antaa minun kertoa) läheisillemme, että olemme päättäneet mennä naimisiin. Jos olen ihan rehellinen, en tajua mikä siinä on vaikeaa. Miksi iloisten uutisten kertominen aiheuttaa paniikin? Mutta ei minun tarvitse ymmärtää. Minun pitää vain muistaa, että toiselle se on vaikeaa, ja että minä en voi yksin päättää miten näissä asioissa edetään. Vaikka olenkin oman elämäni kuningatar, niin en sentään yksinvaltias.

Alle viikko sitten kaikki oli tavallisesti. Nyt kaikki on erilailla.

Sekopäämuija.