Ultraan on sata vuotta aikaa. Joulu taisi vähän sotkea aikatauluja, sain ajan viimeiselle "mahdolliselle" päivälle ensimmäisen ultraan. Se pitäisi käydä ennen kuin viikko 14 (?) alkaa. En tiedä miksi.
Onneksi ei enää okseta kokoaikaa. Mitä kauemmas marraskuu menee, sitä vähemmän on huonoa oloa. Väsymys taas kasvaa kokoajan. Maha ei meinaa iltaisin mahtua housuihin, varsinkaan jos on syönyt hyvin ja kävellyt koko päivän (tai jos ja kun on jatkuva ummetus). Nappi ja vetskari auki paidan alla, vaikka ravintolassa. Ihan sama. Kiristää.
Nyt ollaan ainakin tietyllä tavalla selvillä vesillä, mutta en osaa vieläkään kertoa tästä ihmisille. Tiedän, että tosi moni ilahtuu, mutta en tiedä mihin väliin tällainen juttu heitetään. "Morjes, meille tulee lapsi." Puuh... Onneksi äiti hoiti äidin puolen tädit ja serkut jouluna. Hyvä äiti, kiitos! Kummallista, kuinka hankalaa positiivisen uutisen kertominen voi olla.
En ole juuri netissä seikkaillut, mutta nyt yritin käydä etsimässä taas vertaistukea internetistä tähän sekavaan oloon. Onko tämä vain hormoonien temppuja? Onko kaikilla ekakertalaisilla jatkuva epäusko tähän hommaan?
Virhe! "Mä oon niin onnenni kukkuloilla..." "Ihanaa aikaa!" "Nyt RV sitä+tätä ja oon silleen ja tälleen ja tää on kaikki niin mahtavaa!"
Miksi minä en ole onneni kukkuloilla? Tissit ei mahdu mihinkään, maha on kova, kaljaa ei saa juoda (no sais ihan vähän, mutta kalja ei maistu hyvälle kun siinä on se syyllisyyden tuoma sivumaku läsnä kokoajan), ihme tuntemuksia mahassa... En tiedä onko pulla elossa tai edes olemassa, ja töissäkin pitää esittää reipasta. Missä se onnen kukkula on, voisiko joku lähettää vaikka google-maps linkin, menisin sinne heti!
Sekava eukko.
Loppuun kännykällä otettu ja ei-jälkikäteen-muokattu kaverikuva Prahasta. Vietimme siellä viikonlopun ennen joulua. Hieno kaupunki, suosittelen. Ja hyvä reissu. Ihana mies!
 |
| "Otetaan kännykkäselffie." |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti