Oodi aamulenkille!

Meikäläisellä on ollut pipo hieman kireällä viimeaikoina. Panta on puristanut. Pinni on painanut.

Maanantaina pyöräilin kevään viimeiseltä balettitunnilta kotiin. Liikennevaloissa huomasin tien toisella puolella työkaverini juoksutrikoissa. Pomp pomp... vaihtuis ny jo noi punaset... pomp pomp. Ja kun vihreä valo syttyi, loikki typy tien yli ja ohitseni sellaisella fiiliksellä, tukka hulmuten ja kintut ilmassa liitäen, että ajattelin "vau, jos juokseminen olisi noin hauskaa niin minäkin tekisin sitä enemmän". Hyps pomps ja loiks!

 

Tiistai-iltana työpäivän jälkeen istuin kotona sohvalla ja katsoin ulos. Kiristi niin perkeleesti. Mutta en voinut jättää vierastamme (englantilaiset sanoisivat houseguest) yksin, enkä siis voinut lähteä ulos lenkille, tuntui kuin olisi kotiarestissa. Pesin vähän pyykkiä, pyörin sukissani. Jos vain pääsisin pihalle, lenkkarit jalassa hikoilemaan, niin ihan taatusti oloni paranisi. Kiris kiris, olin varmasti ihan kamala emäntä. Onneksi TV tarjosi hyvän elokuvan (sellaisen, jonka jälkeen ajattelee, että täytyykin lukea se kirja, jonka mukaan elokuva on tehty, uudestaan), joten en mennyt ihan kiukussa nukkumaan. Mutta laitoin kuitenkin herätyskellon soimaan 6:25 ja varasin aamulenkkioikeuden.

 

Piip piip plimp plomp. Ei se helppoa ollut, mutta olin niin varma, että oloni paranee, että sain itseni ylös, ulos ja lenkille alle 10 minuutissa. Ja voi että! Napakka 25 minuutin lenkki järven rannassa, sprintti puhelinpylväälle ja kävely seuraavalle, ja uudestaan. Hiki nousi ja keuhkoissa tuntui. Ja näin ainakin viisi koiraa.

Vaikka työmatkapyöräily ja -kävely on piristävää, ei kunnolliselle aamuhikoilulle vedä kyllä mikään vertoja. Varsinkaan sateisen yön jälkeen, aamuauringossa, kun ilma on raikas. Olen kuin uudelleen syntynyt! Ei harmita huominen tentti, ei toukokuulle kasautuneet kouluhommat. Ei tyhjenevä pankkitili eikä lentoliputtomuus.

 

Oikein hyvää huomenta ystävät!