Tiesittekö että syyskuu on jo yli puolenvälin? Minä en. Tai siis nyt tiedän. Mitä hittoa on tapahtunut?
Syksy tuli noin kahdessa päivässä. Viime viikolla olin vielä jokseenkin rennosti ottava ja cool tyyppi. Tänään ylläni liihottaa määräajoista ja keskeneräisistä tai tekemättömistä töistä koostuva pilvihirviö. Yht'äkkiä en hallitse raha-asioitani, aikataulujani enkä elämääni. Vaikka kuvittelen toimivani hyvin kriisitilanteissa, en näköjään toimi ollenkaan kriisiä ennakoivassa tilassa, kieppuvassa tuulessa ennen todellista myrskyä.
Olen pystynyt toistaiseksi repimään itseni urheilemaan vaikka pää on täynnä asioita jotka on tekemättä. Tiedän, ettei urheiluun käytetty aika ole samasta kalenterista kuin työ- tai kouluhommiin käytetty. Jos en tänään mene kahvakuulailemaan ja antamaan potkutyynylle pataan, käytän ne kaksi "ylimääräistä" tuntia sohvalla, en tietokoneen ääressä tekemässä töitä. Mutta silti yritän keksiä tekosyitä miksi en menisi.
Kuinka huonoja asioita pääni yrittäkään minulle ehdottaa? Eikö se tiedä, että harrastuksista luopuminen stressitilanteissa on kuin juottaisi kiireelle alkoholia: sen läsnäolo on entistä raskaampaa, se käyttäytyy arvaamattomasti ja on ärsyttävämpi.
Oikeasti kiireeseen auttaa vain yksi asia: tekee asioita yksi kerrallaan, keskittyen vain siihen mitä on tekemässä, eikä ajattele mitään muuta. Asiat tulee kyllä hoidettua, ensin yksi ja kohta toinen. Sitä paitsi, mikään, mitä minä teen, ei ole niin merkittävää, että sen tekemättä jättäminen kaataisi (edes minun) maailman(i).
"
Maratonikin juostaan askel kerrallaan." No nii-in. (Faaaaaak!!) Huoh. Ookoo.
Nähdään taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti