Nyt vähän sattuu

 

Nyt vähän jännittää…

… lähtöön 5 minuuttia...

 

Hiiri kokeilee - Suklaaraakakakku

Suklaaraakakakku. Eli kakku, jossa on suklaata, ja jota ei lainkaan kypsennetä.

Kuten jo eilen totesin, suklaa ei esittelyitä eikä perusteluita kaipaa. Mutta raakakakuista sen verran, että tässä nähdään juurikin kuinka hitaasti lämpenevä välillä olen. Raakakakuista on jauhettu blogisfäärissä ja hihhuliosastolla jo monta, monta vuotta. Ja viljahaasteellisena (ja semihihhulina) ihmisenä juuri minun pitäisi olla ensimmäisten joukossa kokeilemassa niitä. Mutta ei. En ole ikinä tehnyt raakakakkua, ja olen syönyt sellaista vain muutaman kerran (hyviä kokemuksia kyllä kaikki). Tarvitaan Yhteishyvän Ruoka -liite, tuo tylsien ja itsestään selvien reseptien ja toisaalta erittäin hyvien klassikkoruokareseptien (kuten kaalikääryleet) läpyskä, jotta meitsi innostuu. Ja tietysti sana suklaa.

Mutta nyt asiaan!

Ulkomuoto ei ainakaan ole paha.

Suklaaraakakakku
6 annosta

Pohja:
150 g kuorellisia manteleita
3 dl rusinoita

Täyte:
150 g cashewpähkinöitä
2 keskikokoista banaania
1 dl kookoskermaa
200 g tummaa sulkaata

Koristeluun:
Puolukoita tai muita marjoja

Laita mantelit ja ätsiuhpähkinät likoamaan veteen, eri kippoihin. Liota noin 4 tuntia.

Tee pohja hienontamalla mantelit ja rusinat koneessa. Peitä irtopohjakakkuvuoan (halk. 20 cm) pohja leivinpaperilla, ja painele seos pohjalle ja reunoille. Pane vuoka pakastimeen.

Sulata suklaa vesihauteen päällä. Jauha pähkinät koneella mahdollisimman hienoksi, ja lisää banaanit ja kookoskerma. Sekoita seos koneella sileäksi. Sekoita täytteeseen sula suklaa. Kaada seos pohjan päälle ja laita kakku pakkaseen.

Ennen syömistä, ota kakku pois pakkasesta ja koristele se marjoilla.

Lillukat.

Siirin lisävinkit, eli tekemällä oppii:

Laita mantelit ja pähkinät likoomaan heti kun alat edes miettimään kakun tekoa. Liikaliotus ei niitä haittaa, mutta homma ei onnistu jos ne eivät ole pehmenneet tarpeeksi.

Mantelit ja rusinat piti myllätä kolmessa osassa, koska meidän kippo on niin pikkarainen.

Vuokani on pienempi kuin ohjeen vuoka, ja ensin pohja-ainesta näytti olevan aivan liikaa. Mutta yllättävän kostea pohjamössö painui näppärästi vuokaan, ja oli paljon helpompaa käsitellä kuin mitä kuvittelin.

 

Pehmeät pähkinät rouhiintuvat nopeasti. Banaani kannataa muussata kookoskerman kanssa. Kunnon koneella olisi saanut kuohkeamman taikinan, mutta pikkuerissä pikkukipossa möyhistellä taikina jäi aika tanakaksi.

Suklaa vielä puuttuu. Onpa kummallinen täyte. 

Valmiina pakkaseen. Ihme mömmö.

Reseptissä ei mainittu mitään pakkasessaviettoaikoja. Mutta voin kertoa, että jos kakku on yönyli pakastimessa, on sen leikkaaminen erittäin hankalaa.

Valmis kakku. Umpijäässä.

Lopullinen tuomio:

Raakakakkujen tekemiseen tarvitaan kunnon kone. Tämäkin kakku olisi valmistunut hujauksessa jos ainekset olisi voinut vain heittää koneeseen ja antaa koneen myllätä.

Pitkä pakastaminen saattoi olla virhe, mutta reseptistä ei käynyt ilmi pysyykö kakku koossa jääkaapissa alkukylmetyksen jälkeen. Jos se pysyy koossa jääkaapissa, kaikki on okei. Jos ei, niin eihän tässä ole mitään järkeä. Ei ainakaan pienen talouden kakuksi, jossa kakku syödään viikon mittaan kaksi palaa kerrallaan.

Maku on ihan hyvä. Mutta ehkä hieman liian banaaninen. Kokemuksena raakakakku oli kuitenkin ihan jees. Voisin kokeilla uudestaan, mutta ehkä seuraavaksi jonkun "raakakakkugurun" reseptillä.

 

P.S. Montako askelta näistä kokeiluista on punajuuri-suklaakakkuun?

Hiiri kokeilee - Punajuuripihvejä

Muistatteko vielä hienon ideani kokeilla reseptejä ja kirjoittaa kokeilusta Hiirenvimmaan? No en minäkään muistanut. Mutta kun kuluvalla viikolla tulleessa Yhteishyvä Ruoka -liitteessä oli reseptit suosikkiraaka-aineistani punajuuresta ja suklaasta, päätin jatkaa "juttusarjaa" (tai siis tehdä toisen postauksen samalla teemalla). Eli Hiiri kokeilee Punajuuripihvejä ja Raakasuklaakakkua.

Punajuuri, tuo juurikasvisten punainen kulta. Sanoi isä mitä tahansa, niin punajuuri on aivan mahtava tyyppi. Se kypsyy hitaasti, kyllä, mutta hitaasti hyvä tulee. Yksi suosikkilisukkeistani on suolapedillä paahdettu punajuuri. Ja yksi suosikki kasvisruuistani on äidin punajuuripihvit (mistä tulikin mieleeni: koska pidetään kaalikääryle/punajuuripihvibileet?).

Punajuuri käy pieniksi kuutioiksi pilkottuna erinomaisesti myös kaikenlaisiin "hässäköihin". Ja hässäkällä tarkoitan nyt meidän perheen perusruokaa, joka ei ole kastike eikä pata, vaan kasarissa valmistettu biljoonaa eri kasvista ja vähän lihaa tai kanaa yhdistelevä sotku, jota syödään joko sellaisenaan tai riisin kanssa.

(Suklaa ei varmaan kaipaa mitään perusteluita.)

 "Voimaruokaa punajuuresta."

Yhteishyvä Ruoka -liitteessä punajuuripihvi on tehty keitetystä punajuuresta, kikherenistä ja sidosaineena on jugurttia ja jauhoja. Teen siis ennakko-oletuksen, että pihvi on tiiviimpi ja tasaisempi kuin raastetuista juureksista tehty kasvispihvi. No, kokeillaan.

Punajuuri-kikhernepihvit
4 annosta

1 tlk (285 g) kikherneitä
2 rkl öljyä
2 isoa keitettyä punajuurta
1 rkl perunajauhoja
3 rkl jauhoja (ohjeesta vehnä, meikällä tietysti jotain gluteenitonta)
1/2 dl maustamatonta jugurttia/kasvislientä
1/2 sitruunan mehu
1 valkosipulinkynsi
1 tl suolaa
1/2 tl maustepippuria
1 tl hunajaa
(seesaminsiemeniä)

Möyhää koneessa ensin punajuuret, kikherneet ja öljy. Lisää loput ainekset ja möyhää lisää. Anna tekeytyä (eli levätä) jonkin aikaa.

Muotoile taikinasta pihvejä, ja ripottele halutessasi pihvin pinnalle seesaminsiemeniä. Paista pihvejä miedolla lämmöllä sopivasti oljytyllä lettupannulla.

Näinkin pieniä palasia piti keittää 25 minuuttia.

Siirin lisävinkit, eli tekemällä oppii:

Ensinnäkin, mä rakastan näitä 'mössää kaikki' reseptejä. So simple. Ja toisekseen, miksi minulla ei ole kunnon konetta? Vasta siivottu keittiö + punajuuri + sauvasekotin... Not good.

Muussasin punajuuret ja herneet sauvasekottimella. Ja punajuurien keitinliemen säästin varmuuden vuoksi. Onneksi, siitä sai aivan sairaan hyvää risottoa.

Punajuurikypsyy hitaasti. Eli kuorittuasi punajuuret leikkaa ne pieniksi, noin 2 x 2 cm kuutioiksi ja keitä vasta sitten. Muuten saat keittää koko päivän.

Taikina tukevoituu levätessään. Meidän taikina lepäsi lopulta seuraavaan päivään saakka, ja onneksi lepäsi, koska lepo syvensi taikinan makuja.

Oih mikä väri!

Taikinasta ei mielestäni muotoilla yhtään mitään. Sitä lusikoidaan pannulle ja litistetään lastalla.

Oho, seesaminsiemenet unohtui!

Pannua ei kannata lämmittää liian kuumaksi. Kaikki on oikeastaan jo kypsää, joten paistamisen pointti taitaa olla vain pihviintyminen.

Lisäkkeeksi tein pikamikromuusia bataatista ja porkkanasta.

Muusi, pihvit ja jugurttikastike. Nam.

Lopputuomio:

Pihvejä olisi ehkä pitänyt paistaa kauemmin, miedommalla lämmöllä, ja littanammista pihveistä. Koska nyt vain pihvien pinta oli muuttunut pihvimäiseksi. Sisus oli edelleen taikinainen. Tai ehkä pitäisi sanoa punajuurisoseinen. Mutta maku oli hyvä.

En ihan ymmärtänyt näitä pihvejä. Äidin pihvit ovat parempia. Mutta reseptissä oli potentiaalia. Ehkä ensikerralla lisään mukaan perunaa tukevoittamaan pihvejä.

Ja sitten kakkuun. Vähän jännittää. Mutta olen toiveikas. Kakussa ei ole käytetty liivatetta ollenkaan, vaan suklaa, kookos ja kylmä hoitaa homman kotiin (vai hoitaako?).

Mutta annetaan jännityksen kehittyä. Eli jätetään kakku huomiselle.

12 päivän odotusaika

Elämäni kovin fyysinen koitos on alle kahden viikon päästä. Sunnuntaina 14.9. kipitän 21 kilometrin matkan, puolimaratonin. Tai siis en kipitä, vaan juoksen.

Olen harjoitellut puolikkaalle Juhannuksesta lähtien, eli 10 viikkoa. Muutamia lomaviikkoja lukuunottamatta olen jölkötellyt 3-4 lenkkiä per viikko. Yleensä yhden pitkän (eli yli tunnin lenkin) hitaan lenkin sekä 1-2 lyhyempää (alle tunnin) hidasta lenkkiä, ja yhden nopean interval-lenkin. Kilometrejä on kertynyt noin 193, aikaa on kulunut 30 tuntia.

Viiden tähden lenkkimaisemat.

Lenkille on ollut melkein joka kerta kiva lähteä. Välillä olen juossut yksin, välillä olen saanut seuraa, ja joskus on jopa juostu ryhmässä. Seurassa on kiva juosta, aika menee nopeasti. Mutta yksinäisillä lenkeillä olen alkanut ymmärtää, miksi juoksuun hurahdetaan. Ensimmäiset 15 minuuttia on vaikeaa, joskus ihan paskaa. Tahmeeta ja raskasta. Puolen tunnin jälkeen alkaa ajantaju kadota. Ja jossain 45 minuutin hujakoilla homma vaan rullaa, tie liikkuu alta pois.

Alussa pelkäsin pitkiä, yli 75 minuutin lenkkejä. Luulin, että tylsistyn ja kunto loppuu kesken. Mutta kappas kappas, vanha totuus "vauhti tappaa, ei lenkin pituus" piti paikkansa. Juokseminen on aloitettava aivan naurettavan hitaasti. Niin hitaasti, että yhteisvelallinen voi pitkäjalkaisena kävellä vierellä kun itse hölkkää. Mutta kyllä se siitä. Kärsivällisesti tahkomalla vauhti kasvaa, askel muuttuu pidemmäksi, ja homma alkaa rullaamaan. Alussa juoksun ja kävelyn ero on siis askel, ei vauhti.

 

Jos ei oteta huomioon paria "meikä ilmoittautui puolimaratonille" -somemöläytystä, en ole juurikaan tehnyt asiasta numeroa. En pelkää epäonnistumista. Paskan marjat, minähän juoksen sen matkan. Kyse on siitä, että minulle tulee tarve selitellä asiaa jotenkin. "Joo tiedän, että on hölmöä, että tämmöinen ei-pitkäjalkainen, ei-kevytrakenteinen pötkö haluaa juosta."

Painoa on monta kiloa liikaa, sekä lihaksena että rasvana. (Eikä tämä ole nyt mikään "et sää oo liian painava" -kommentin kalastelu. Olenhan! Fakta on, että pitkää matkaa kipitellessä jokainen kilo, joka ei suoraan vaikuta juoksuliikkeen tekemiseen, on ylimääräinen.) Kestävyysjuoksu ei todellakaan ole minulle luonnostaan sopiva laji. Mutta ehkä juuri siksi haluan tämän nyt tehdä. Koska tiedän, että harjoittelemalla pystyn saavuttamaan jotain, joka on minulle vaikeaa. Voitan itseni enemmän, koska se on vaikeaa.

 

Viimeiset kaksi viikkoa otetaan rennosti. Kaikki muut reenit saavat nyt jäädä, ja olen yrittänyt rauhoittaa itselleni enemmän vapaa-aikaa. Lenkkejä on tälle viikolle suunniteltu kolme, mutta ne eivät ole enää kovin raskaita. Ensiviikolle olen varannut heti maanantaiksi hierojan. Urheiluhieroja Mikko Salonen saa runnoa kinttuni mustelmille, lenkkejä ei ole ensiviikolla kuin pari pikaista fiilistelyhippelöintiä.

Vähän alkaa jännittään. Mutta luotan reeniin. Kyllä tämä tästä.

Jäähdyttelyt välillä venyvät kun yhteislenkkeilijä karkailee pusikoihin kuvailemaan.

Hikinen homma

Mutta tulipahan tehtyä.

 

Hollanti keväällä 2014 - Osa 3

Huh huh mikä nörtti täällä ruudun takana nököttää. Teen samaan aikaan hommia vain kolmella koneella: yksi resetoi puhelinta, toinen päivittää ohjelmistoja, ja kolmannella palautin juuri graduni. Ja tämä kaikki työpäivän jälkeen, joka koostuu öbaut 7 tunnista koneella istumista.

Hyi, likanen nörtti. Hyi!

Siirtykäämme iloisempiin ja vähemmän haiseviin asioihin: matkakuviin. Tässä viimeinen satsi keväisen puukenkäretken kuvista.

Arkkitehtuuria.

Toisen kotikatu on toisen pikkuparatiisi.

Häiden jälkeen sunnuntaina matkustimme suoraan hotellilta bussilla Haarlemin juna-asemalle, jossa iloinen, ihana ja rakas ystäväni Mieke meitä odotti. Mieke vietti oman vaihto-oppilasvuotensa kotikunnassani juuri sopivasti oman vaihto-oppilasvuoteni jälkeen. Sain siis jatkaa juurioppimani kielen käyttöä, ja Mieke sai puhua omaa äidinkieltään edes jonkun kanssa (sitä ei usko kuinka paljon voi tulla ikävä omaa kieltä ennenkun sitä ei kuule mistään). Ystävystyimme, mutta olemme tavanneet viimeisen 12 vuoden aikana vain pari kertaa. Onneksi nyt tapasimme taas.

Matkalla meren rantaan. Pyörällä, mitenkäs muuten.

Mieke käy töissä Amsterdamissa, mutta asuu lähikaupungissa Haarlemissa avomiehensä kanssa. Haarlem oli kaunis ja herttainen, ja niin lähellä merta, että vuokrasimme polkupyörät ja suuntasimme länteen. Pyöräilimme (Suomen mittakaavassa pienen, Hollannin mittakaavassa ison) hiekkaisen ja kauniin kansallispuistoalueen läpi, ja näimme matkalla ainakin pienen kauriin, jäniksen ja monta harmaata (ilmeisesti puolivilliä) ponia.

Hiekkasärkkien ponit. 

Terassilla oli tipuja.

Meri, matkalainen ja ystävä. 

Merimies.

  

Oho. 

 

Vaikka tietää jotain, se ei tarkoita, etteikö yllättyisi. Esimerkiksi kun aallot nostavat veden pinnan korkeammalle kuin mitä se oli äsken. Tai että vaikka hollantilaiset pyöräilevät joka paikkaan, on heidän pyöränsä huonokuntoisia. Tai että maassa, joka on littana, hengästyy pienessäkin ylämäessä, koska pyörät ovat huonoja. Ja että todellisen ystävän kanssa ei haittaa, vaikka viimenäkemisestä olisi kuusi vuotta, juttu jatkuu tasan siitä mihin edellisen kerran jäätiin.

 Kyydissä.

 

Keskieuroopassa osataan tuoda luonto keskelle kivisiäkin kaupunginosia.

 

Merenrantaretken jälkeen lähdimme käyskentelemään kylän keskustaan. Hollannin kaupungit ja kylät ovat ihmeellisiä. Kaupungit ovat samaan aikaan sekä hiljaisia ja raukeita että täynnä elämää. Vaikka kaduilla ei olisi ketään, on kylän torin terassit täynnä ulkoilmasta nauttivia paikallisia.

Täällähän kaikki ihmiset ovat, terassilla, tietysti. 

Pääsimme nauttimaan pienpanimokulttuurin nosteen hedelmistä, kun Mieken mies vei meidät pieneen kivikirkkoon, joka toimii tällähetkellä panimona. Ajatuksissa oli juoda vielä yhdet oluet sunnuntai-illan kunniaksi, mutta tiedustellessamme tarjolla olevien hanaoluiden eroista ja tarinoista niiden takana, nosti baarimikko pöydän täyteen maistiaisia. Mikäs siinä. Kaksi vuotta kestänyt lähes-täysin-oluettomuuteni sai kunniakkaan lopun: ensin Heinekenin vanhalla panimolla pikkutuopilliset, ja sitten Jopenin kirkossa joka makua.

 

Sovimme Mieken ja miehen kanssa treffit Suomeen helmikuulle, Mieke halusi hiihtämään ja miehelle lupasimme pilkkiretken. Ja sitten palasimme takaisin Amsterdamin kaduille viettämään viimeisiä lomapäiviämme.

Tiistaina lensimme kotiin. Olisin halunnut jäädä. Amsterdam oli i-ha-na!

Kanaalijoutsenpariskunta.