Hollanti keväällä 2014 - Osa 3

Huh huh mikä nörtti täällä ruudun takana nököttää. Teen samaan aikaan hommia vain kolmella koneella: yksi resetoi puhelinta, toinen päivittää ohjelmistoja, ja kolmannella palautin juuri graduni. Ja tämä kaikki työpäivän jälkeen, joka koostuu öbaut 7 tunnista koneella istumista.

Hyi, likanen nörtti. Hyi!

Siirtykäämme iloisempiin ja vähemmän haiseviin asioihin: matkakuviin. Tässä viimeinen satsi keväisen puukenkäretken kuvista.

Arkkitehtuuria.

Toisen kotikatu on toisen pikkuparatiisi.

Häiden jälkeen sunnuntaina matkustimme suoraan hotellilta bussilla Haarlemin juna-asemalle, jossa iloinen, ihana ja rakas ystäväni Mieke meitä odotti. Mieke vietti oman vaihto-oppilasvuotensa kotikunnassani juuri sopivasti oman vaihto-oppilasvuoteni jälkeen. Sain siis jatkaa juurioppimani kielen käyttöä, ja Mieke sai puhua omaa äidinkieltään edes jonkun kanssa (sitä ei usko kuinka paljon voi tulla ikävä omaa kieltä ennenkun sitä ei kuule mistään). Ystävystyimme, mutta olemme tavanneet viimeisen 12 vuoden aikana vain pari kertaa. Onneksi nyt tapasimme taas.

Matkalla meren rantaan. Pyörällä, mitenkäs muuten.

Mieke käy töissä Amsterdamissa, mutta asuu lähikaupungissa Haarlemissa avomiehensä kanssa. Haarlem oli kaunis ja herttainen, ja niin lähellä merta, että vuokrasimme polkupyörät ja suuntasimme länteen. Pyöräilimme (Suomen mittakaavassa pienen, Hollannin mittakaavassa ison) hiekkaisen ja kauniin kansallispuistoalueen läpi, ja näimme matkalla ainakin pienen kauriin, jäniksen ja monta harmaata (ilmeisesti puolivilliä) ponia.

Hiekkasärkkien ponit. 

Terassilla oli tipuja.

Meri, matkalainen ja ystävä. 

Merimies.

  

Oho. 

 

Vaikka tietää jotain, se ei tarkoita, etteikö yllättyisi. Esimerkiksi kun aallot nostavat veden pinnan korkeammalle kuin mitä se oli äsken. Tai että vaikka hollantilaiset pyöräilevät joka paikkaan, on heidän pyöränsä huonokuntoisia. Tai että maassa, joka on littana, hengästyy pienessäkin ylämäessä, koska pyörät ovat huonoja. Ja että todellisen ystävän kanssa ei haittaa, vaikka viimenäkemisestä olisi kuusi vuotta, juttu jatkuu tasan siitä mihin edellisen kerran jäätiin.

 Kyydissä.

 

Keskieuroopassa osataan tuoda luonto keskelle kivisiäkin kaupunginosia.

 

Merenrantaretken jälkeen lähdimme käyskentelemään kylän keskustaan. Hollannin kaupungit ja kylät ovat ihmeellisiä. Kaupungit ovat samaan aikaan sekä hiljaisia ja raukeita että täynnä elämää. Vaikka kaduilla ei olisi ketään, on kylän torin terassit täynnä ulkoilmasta nauttivia paikallisia.

Täällähän kaikki ihmiset ovat, terassilla, tietysti. 

Pääsimme nauttimaan pienpanimokulttuurin nosteen hedelmistä, kun Mieken mies vei meidät pieneen kivikirkkoon, joka toimii tällähetkellä panimona. Ajatuksissa oli juoda vielä yhdet oluet sunnuntai-illan kunniaksi, mutta tiedustellessamme tarjolla olevien hanaoluiden eroista ja tarinoista niiden takana, nosti baarimikko pöydän täyteen maistiaisia. Mikäs siinä. Kaksi vuotta kestänyt lähes-täysin-oluettomuuteni sai kunniakkaan lopun: ensin Heinekenin vanhalla panimolla pikkutuopilliset, ja sitten Jopenin kirkossa joka makua.

 

Sovimme Mieken ja miehen kanssa treffit Suomeen helmikuulle, Mieke halusi hiihtämään ja miehelle lupasimme pilkkiretken. Ja sitten palasimme takaisin Amsterdamin kaduille viettämään viimeisiä lomapäiviämme.

Tiistaina lensimme kotiin. Olisin halunnut jäädä. Amsterdam oli i-ha-na!

Kanaalijoutsenpariskunta.