Mä oon hukannut mun ihmisakkulaturin

Tiedättekö mistä huomaa, että virta alkaa olemaan lopussa? Kun unohtaa toisen tai ehkä kolmannen kerran peräkkäin pestä aamulla hampaat (eikä muista onko nyt toinen vai kolmas kerta). Kun suuttuu ihan viattomista "hei ootko muuten ehtinyt hoitaa tätä?" sähköposteista silmittömästi. "No en ole!"

Kun kouluun pyöräillessään sadattelee koko matkan yhtä kurssia (jota sadattelli neljä kuukautta edellisenäkin lukuvuotena), toivoo, että se menisi mönkään itsestä johtumattomista syistä, että sen saisi vain jättää kesken, koska "ei siitä kuitenkaan mitään järkevää tule".

Kun tukanpesu tapahtuu taas ilman vettä. Kun ei saa yhtä sähköpostia lähetettyä, vaikka sen lähettäminen edistäisi auton pakoputken korjaamista huomattavasti. Kun huomaa sanovansa monta kertaa päivässä "aivan sama, ei kiinnosta", vaikka yleensä kyllä kiinnostaisi.

Kotona asuu kanssani pallero, jolla on ollut kaksi viikkoa elohiiri vasemmassa silmässä. Ei hyvin silläkään mene. Siis muuten menee, mutta silläkin on stressi.

Jotain sentään osaan. Nimittäin viikonloppujen vieton. Viikonloppuisin ei kenkä purista. Silloin on asenteeni kohdallaan. "Kyllä se siitä järjestyy, on aina ennenkin järjestynyt."

Seuraavassa elämässäni haluan olla tuo maailman kurjimman valotaulun nainen. Siinä se vaan heiluttelee kättä ja jalkaa, päivästä toiseen. Maltalla. Jossa on aina lämmin.

No jos tämä viettelevä valomainos ei saa sinua astumaan
sisään Gentlemen's Clubiin, niin ei sitten mikään.

Mielestäni ihmiset, jotka aina odottavat viikonloppua tai kesää, ovat vähän, no, säälittäviä. Mutta niin sitä vaan on tässäkin asiassa nöyrryttävä. On tunnustettava, että on ihan samanlainen kuin kaikki muut, haluaa ihan samoja keskiluokkaisia asioita ja elää ihan tavallista elämää.

Olisipa jo viikonloppu ja hyvä asenne.