Pikkuhiljaa takaisin omaksi itsekseni

Huh huh! Voi tätä elämää.

Kotonaoleminen ole muuttunut yhtään helpommaksi äitienpäivän jälkeen. Ei sitten yhtään. Mutta sentään yksi asia on oikeaan suuntaan. Ja se on fyysinen kuntoni.

Raskaana voi ja kannattaa liikkua. Mutta mahan kasvaessa liikkuminen vaikeutuu ja jotkin asiat muuttuvat mahdottomiksi tai vaarallisiksi. Taisin käydä kuntosalilla ja uimassa vielä synnytystä edeltävällä viikolla. Koska halusin ja teki mieli. Mutta tajusin kuitenkin käydä laittamassa kuntosalijäsenyyden tauolle.

Synnytyksen jälkeen liikunta pitää aloittaa varovasti. Kroppaa pitää kuunnella ja tunnustella miltä liikkuminen tuntuu. Itse palasin salille jo elokuussa. Vauva tuli etuajassa, joten kuuden viikon toipumisaika loppui elokuun alkuun. Olin todella salin tarpeessa. Ensimmäisissä ”reeneissä” en tehnyt varmaan oikein mitään. Ja ensimmäiset monta kuukautta toimin salilla samalla tavalla kuin olin toiminut raskauden viimeisten kuukausien aikana. Koska sillä tavalla en rasittanut esim. suoria vatsalihaksiani, jotka siis karkasivat kylkiin mahan kasvaessa, ja jotka voi pilata kokonaan jos alkaa synnytyksen jälkeen liikaa riehumaan.

Olen liikkunut säännöllisesti silloin kun on huvittanut. Ja pikkuhiljaa sitä on pystynyt tekemään enemmän. Polvet eivät enää vatkaa kyykyssä. Tekee mieli ottaa vähän juoksuaskelia.

Kesäkuun alussa osallistuin työporukan kanssa Likkojen Lenkille. Eivät likat kertoneet että halusivat juosta kympin. Juoksutarra paitaan ja menoksi. Päätimme työkaverin kanssa, että lähdemme yrittämään koko kympin juoksemista. Eli ei kävelyaskelia. 2014 vuoden juoksureeneistä muistin, että vauhti tappaa. Ja yllätyksekseni sopiva rytmi löytyi heti ja askel oli kevyt. Vähän alle 1,5 tuntiin sen hölkkäsimme, itsemme voittajina maaliin!

Fiilis oli kyllä aivan sairaan hyvä! Vaunulenkeillä olin saanut peruskunnon sille tasolle, että ilman juoksureeniä pystyin hölköttelemään 10 kilometriä ilman ongelmia, otin jopa loppukirin.

Sen jälkeen olen saavuttanut pari muutakin itselleni tärkeää asiaa. Nostin toukokuussa penkistä 47,5 kiloa, mikä on siis vain 2,5 kiloa alle ennätykseni. Ja tänään kyykkäsin 65 kiloa, joka on yllätyksekseni myös vain 2,5 kilon päässä ykkösmaksimista. Mitä ihmettä?! Ja kyykkyjen kanssa olen ollut todella ongelmissa: kuukausien ajan jalat meni heti ihan sementtiin kun yritin kyykätä. Viimeksi alkuviikosta etukyykyssä. Ja silti tänään takakyykky kulki kuin parhaimpina päivinäni.

Tämä on todella tärkeää! Omaa aikaa ei käytännössä ole. En ole nukkunut kokonaista yötä yli vuoteen. Pää on vieläkin ihan hattarassa enkä ole saanut tehdä mitään älyä vaativaa kuukausiin. Mutta nyt olen saanut edes jotain entisestä itsestäni takaisin. Ihanaa!

Huhtikuinen salimuijan pukkariselfie. GRLPWR!

Äitienpäivän aattona

Näin äitienpäivän aattona mietin omaa ”suoritustani”. Toki olen harjoittelut vasta alle vuoden. Ja toki olen tuolle lapselle sopivin äiti. Mutta en silti koe varsinaisesti onnistuneeni hommassa näinä päivinä ja viikkoina kun toivoisin voivani olla vaan yksikseni tai aikuisten kanssa, että joku muu hoitaisi, että tämä on liikaa aikaa tuon ihmisen kanssa ja liian vähän aikaa jolloin teen asioita joista nautin. Kun en löydä iloa arjesta. Kun epäonnistuneet nukuttamisyritykset aiheuttavat minussa reaktion ”ihan sama, huutakoon”, eikä huoneesta poiskävely edes kirpaise. Kun jokaisen itkun kohdalla minusta tuntuu, ettei minulla ole hänelle mitään annettavaa tämän enempää. En osaa lohduttaa. En ymmärrä.

Mutta kuten moni muu samoissa mutavesissä kahlaava minäkin vaan jatkan huomenna. Uusi päivä ihan samanlainen kuin eilinen. Äitienpäivä. Eli toukokuun toinen sunnuntai. Äitiyslomalaiselle arkipäivä, ei huomisessa ole mitään pyhää.

En kirjoita, että ”kuitenkin lopulta kaikki on tämän arvoista koska lapset on kultaa ja plaa plaa plaa”. Enkä kaipaa mitään ”hyvin sä vedät” kommentteja. Koska ensinnäkään, en tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ja toisekseen, kukaan ulkopuolinen ei näe kuinka paljon epäonnistun tai tuskastun ollessamme kahden lapsen kanssa päivästä toiseen.

Hatun nostan yksinhuoltajille. Ja heille jotka ovat halunneet lisää, elää tämän vaiheen uudestaan. Koska kai tämä on vain vaihe. Ja jos ei ole, niin olen pulassa.

Luultavasti olen parempi äiti sitten kun olen työssäkäyvä äiti. Tai sitten kun lapsi on kouluikäinen. 

Raparperia aamupalapöytään

Nyt on kesä!

Ei ehkä ihan joka päivä tunnu kesältä, mutta kyllä nyt on kesä. Raparperi sen todistaa! Se on kesän ensimmäisiä hyötykasveja, valmiina maukastamaan piirakoita ja kakkuja ennen yhdenkään marjan tai hedelmän kypsymistä. Ja tänä aamuna  rapsu pääsee ilahduttamaan meidän aamupalapöytäämme.

Kutsuisin tätä raparperimömmökkeeksi. Se on jotain hillon ja rapsukiisselin välimaastossa. Hilloksi sen tekisi hillosokeri. Ja keitoksi tai kiisseliksi perunajauhot, kanelitanko ja fariinisokeri.

Valmistus vie ehkä vartin, ja siihen sisältyy rapsun leikkaaminen ja kuoriminen. Kuori ja pilko raparperi ja laita kattilaan. Itselläni oli noin kuusi nuorta raparperinvartta, joista sain alle 2 dl raparperinpaloja. Laita kattilaan reilusti jauhettua kanelia, tilkka vettä ja noin pari ruokalusikallista sokeria. Fariinisokeri olisi täydellistä, itselläni oli käden ulottuvilla ruokosokeria.

Keitä hässäkkää kunnes raparperit ovat kypsiä, hajonneet ihaniksi suikaleiksi. Tarkasta maku ja lisää kanelia ja sokeria jos tilanne sitä vaatii. Siinä se. Valmista!

Koska vasta minä ja vapaamatkustaja olemme hereillä, saa mömmöke jäähtyä rauhassa, odotella, että kolmaskin perheenjäsen herää. Sitten syömme sen jogurtin ja rahkan kanssa. Lämpimänä sitä voisi syödä vaikka puuron seassa, ihan tuoreeltaan.

Jahas, taidan viedä tanssivan mahani takaisin sänkyyn pötköttämään. Voisin vaikka lukea kirjaa. Tai nukahtaa uudestaan, jos matkustaja sallii.

Jos äiti vaikuttaa ihan muumilta...

... niin muista, rakas, syntymätön lapseni, että oli aika, jolloin hän oli kunnossa ja harrasti liikuntaa.

Pukuhuoneselfie

Koska vatsalihakset ovat ottaneet hatkat, on reeneistä poissa kaikki kunnon jalkaliikkeet, kuten kyykky ja maastaveto. Joten reenaan hauista!

Siisti maha mulla :)

Kronologisen järjestyksen rikkoutuminen

En tiedä miksi, mutta tekstit on sekaisin.

Näin niiden pitäisi olla (uusimmasta vanhimpaan):

4.1.2017
Joulu 2016
26.11.2016
19.11.2016
1.11.2016

Miltä tuntuu... ensimmäisen ultraäänen jälkeen (4.1.2017)

Miltä tuntuu? Olen helpottunut.

Kaikki on hyvin. Toukka on vielä pieni, mutta sillä on jo vaikka mitä: munuaiset, kädet ja jalat, pää, selkäranka ja niska. Kun ultraäänihoitaja heilutti ultralaitetta mahan päällä, toukka pyörähti oman itsensä ympäri ja asettui paremmin kuvattavaksi. Suu kävi, ruoka-aika. Tai lapsivedenimeskelyaika. En tiedä mitä toukka touhusi.

Tähän saakka en ole uskaltanut oikein mitään. En kertoa kaikille keille haluan kertoa, ostaa vaatteita, innostua asiasta... Ei se, että tikkuun tuli viivoja, menkkoja ei ole näkynyt, maha kasvaa ja kaikenlaiset muut "tuntemukset" siinä mukana, ei mikään niistä ole ollut tarpeeksi konkreettinen todiste minulle siitä, että mahassa ihan oikeasti kasvaa jotain. Mutta nyt se on nähty ja kuultu, siellä se on.

Toivon, että nyt alan oikeasti nauttimaan tästä ajasta. Koska tästä pitäisi voida nauttia, jos vain voi. Jos ei ole kokoajan kipeä tai paniikissa. Jos kaikki on hyvin, mies mukana menossa, perhe mukana menossa, ystävät mukana menossa, ja tuleva äitikin ihan hyvässä hapessa, niin silloin tästä pitäisi vain nauttia. Aion aloittaa sen nauttimisen nyt heti.

Kerroin asiasta töissä tänään. Ultra oli aamulla, iltapäivällä pyysin molemmat pomoni jutulle. Jännitti ihan hulluna, en tiedä miksi. Ensin jotain työjuttuja, ja sitten "nyt mä vaan sanon tän, kun vielä uskallan: mulla on pulla uunissa". Onnittelua, paljon naurua, neuvoja, naureskelua mun tulevalle tuskaheinäkuulle. Hyvin meni. Hyvä pojat. Sekin on nyt hoidettu. Huh huh.

Ja sitten illalla kerroin parhaille ystävilleni, jotka eivät vielä tienneet. Olisin halunnut kertoa ajat sitten, mutta jokin laittoi vastaan. Kuva oli kiva.

Huh huh kuinka sekavaa touhua. Mutta tällaista tämä nyt vaan on. Sekavaa, ja siellä sekavuuden ja kyynelten alla iloista.

Ja tälläinen hän oli tänään.

Toukka.

Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen... (26.11.2016)

Eilen kävimme neuvolassa, yhdessä. En aio olla raskaana yksin. Se on aivan sattumaa, että minä olen meistä se, jolla on hautomo.

Luulin, että saisimme kuulla sydänäänet. Ei vatsan läpi vaan toista kautta. Mutta ei se kuulunutkaan käyntiin. Olen vähän pettynyt. Olisin halunnut todisteita!

Mutta sen sanon, että meillä on ihan älyttömän hyvä neuvolajärjestelmä. Minulle jäi sellainen olo, että meistä pidetään huolta, ja että yhteiskunta haluaa, että meillä on kaikki hyvin. Ja meidän hoitaja on mukava, ihminen, ei mikään lätisevä lässy. Ihminen joka ymmärtää pienpanimo-oluiden päälle, ja homejuuston. Ja joka sekoaa sanoissaan ja kun sekoaa, ottaa paussin ja sanoo "nyt täytyy kelata vähän, mitä olin sanomassa, huh, tämmönen aamu tänään...". Kivaa :)

Ja sitä paitsi, on vaikea olla epäilevä kun on istunut tunnin puhumassa raskaudesta, siitä miten se etenee ja miten muutenkin menee. Sen jälkeen on jotenkin hankalaa miettiä "noooh.... katotaan nyt onko se siellä oikeasti".

Sain mukaan neuvolakortin, johon tulee kaikenlaisia kirjauksia matkan varrella. Ja kehoituksen varata ultraääneen ajan, ja verikokeisiin. Ja jotain lippulappuja. Ja sovimme seuraavasta neuvolakäynnistä.

Lisäksi kuulin, että maha ei välttämättä ala näkymään kuin vasta raskauden puolessa välissä. En osaa laskea koska se on :D Kuulostaa idioottimaiselta, mutta tämä koko raskausviikkokäsite on jotenkin ihan hullu. Nyt ollaan yhdeksännellä. En osaa ajatella viikoissa. Siis mitä se tarkoittaa? Yhdeksän jaettuna neljällä on 2 ja risat. Eli kolmannella kuulla? Koska on puoliväli?

Tuntuu ihan kivalta. Siis oksettaa kokoajan edelleen, ei tässä nyt mikään ole muuttunut. Mutta kyllä se neuvolassakäynti oli hyvä juttu.

Tiesittekö, että raskaushormonit löysentävät ruokatorven sulkijalihasta? En minäkään, mutta jatkuvaan röyhtäilyyn löytyi syy. Tai että hormonit vaikuttavat siihen, että kakka kulkee hitaasti suolessa? En minäkään, mutta ennen niin ihanasti toimivan maha jumittumiseen löytyi syy.

Tämä tuntuu vähän enemmän oikealta asialta nyt tämä koko homma. Nyt haluan kertoa ihmisille asiasta. Tänään näemme parhaita ystäviämme. Haluaisin kertoa, tulla kaapista. Olisi kivaa alkaa innostumaan tästä. Olen nimittäin ihan paskat housuissa, pitäisi opetella olemaan vauvan kanssa ja imettää ja seksi loppuu ja kaikki muuttuu. Jos puhuminen tästä ystävien kanssa toisi esiin sellaisia "kyllä me pärjätään" viboja?

Asiasta aivan rasiaan. Tiedättekö mitä tein eilen? Jotain aivan ennen kuulumatonta... Olin selvinpäin firman pikkujouluissa! Ja mulla oli hauskaa! On meillä aika ihania ihmisiä. Suhtauduin koko hommaan vähän sellaisella ihmiskoemielellä. Että kuinka kauan menee, että juhlakansa poistuu samalta aaltopituudelta, ja siirtyy siihen "vain muut hönöttäjät ymmärtävät meitä" -tilaan. Lähdin puoli kahdeltatoista kotiin, ja olisin voinut vielä jäädä! Löysin monta hyvää tyyppiä, joiden puheesta sai selvää ja jutut oli kuunneltavia :) Hyvä meidän porukka!

Ja tässä tulee ne parhaat palat: en joutunut jonottamaan yökerhoon tai neljältä aamulla räntäsateessa taksijonossa, ja tänä aamuna, ei krapulaa! Ja silti olin eilen pikkujouluissa ja viihdyin. Mahtavaa! Upeeta!

Noniin, ei nyt muuta. Jatketaan...