Ylös ylös ylös!

Kamera päälle.

Tarkasta tossut.

Verryttele varovasti.

Tarkista kisanumero.

Nyt jo jännittää.

Tsemppiä! 

Kello päälle.

Go!

Pelastus!

Anna anna!

Slurps!

Kärki tuli vastaan.

Kääntöpaikanläpyt!

Vika (ja eka) nousu. Jo maaliin päässeet tsemppaamassa.

Huippu. On. Niin. Kaukana...

MAALI!

MÄÄ. KUALEN!!

Jeee!!

Kipot.

Meidän tiimi ja jälkilöylyt.

Kuva uudesta kamerasta uudella kameralla

 

Vettä reisille ja hikeä silmiin

Huh huh, olen vihdoin toipunut sekä lauantain juoksusta, sunnuntain metsätöistä, että eilisestä 90 minuutin kokovartalohieronnasta. Huh huh!

Kännykällä ja pikku paniikissa nappastut kuvat Sappeen koitoksesta eivät aivan välitä sitä fiilistä ja meininkiä mikä oli päällä kun käveli hissimäkeä alas, katsoi taakseen ja totesi, että seläntakana on maali. Alas, alas, alas asti piti mennä, lähtö oli ihan pohjalla. Tunsin itseni hiivapullaksi suolatikkujen kulhossa kaikkien niiden tiukkojen maratoonareiden joukossa. Mutta vaikka minua jännitti IHAN hirveästi ennen juoksun alkua, ensimmäinen 500 metrin tappajanousu hissirinnettä ylös nujersi kaiken "jännän" ja jäljelle jäi vain hiki, hengästys ja tuska.

Hip hop, 35 minuuttia, 5 kilometriä, 3 kamalaa nousua, vähän tasaista ja kaksi alamäkeä. Syke hakkasi koko matkan reilusti yli 170 ja juomapaikan vedet loiskuivat pitkin naamaa (en siis ilmeisesti osaa juosta ja juoda samaan aikaan). Viimeisen nousun aikana meinasi usko loppua, mutta pystyin kuitenkin solvaamaan kannustamaan tullutta kanssakilpailijaani. Töpötin maaliin kintut hapoilla, nappasin pokaalin kouraani ja halusin vähän kuolla. En kuollut. Ei siihen mennyt kuin hetki, että hengitys tasaantui, niin jo palasi elämänhalu.

Hyvä meidän tiimi!

Siinä se sitten oli, elämäni ensimmäinen juoksukilpailu. Hyvin meni, saavutin kaikki tavoitteeni: juoksin koko matkan (tai ehkä ne muut juoksi, minä yritin, mutta yhtäkään kävelyaskelta en ottanut), tulin maaliin ennen Mikkoa, eikä yksikään 10 kilometrin suorittaja ohittanut minua. Ja onnistuin jopa kuvaamaan koko taipaleen päähän sidotulla pikkukameralla, videota siis odotellessa!

Jälkitankkaus.

Juoksun jälkeen heitettiin porukalla vähän jälkilöylyä ja yritettiin olla punottamatta. Ei onnistunut, olin vielä kotimatkallakin paloauton värinen. Ajoimme yhteiskamerallisen kanssa Sappeesta Orivedelle mökkeilemään, saunoimme, söimme ja paransimme maailmaa.  Sunnuntaina nautimme kesän ensimmäisen aamupala ulkona ja rankaisimme metsää.

Vahvat naiset juo vahvaa kahvia.

Voi että kun me oltiin niin reippoja, hyvä me!

Iha hirveetä!

Mutta nyt tuntuu hyvältä.

Se on pelkkää ylämäkeä tästä eteenpäin

Vartin päästä räjähtää. Ensimmäinen ja viimeinen mäkiosuus näyttää tältä. Kerron myöhemmin miltä se tuntuu…

Koirahotelli

Nelijalkaiset yökylävieraat on hauskimpia.

Niiden tassuista kuuluu raps raps raps kun ne kävelee parketilla. Kun ne tappaa lelua, kuuluu narsk narsk.

Tappaja.

Niiden kanssa ei tarvitse miettiä mitä ne haluaa. Jos tästä ei ymmärrä, on tyhmä.

Hännänviuhuttaja.

Niistä saa aina, siis ihan aina, innokasta lenkkiseuraa.

Tervetuloa uudelleen!

Enää kaksi jäljellä

Nimittäin tämän kevään kouluhommia. Tänään tehoilen 10 sivun esseen aiheesta Internetin kulttuurihistoria (jep jep) ja ensiviikolla raapustan nimeni ja vähän projektijohtamistietoa tenttipaperiin. Ja siinä se, it's a wrap!

Kodin hengetär on istuttanut parvekkeelle kukkia.

Taputan itseäni nyt selkään. Sillä sen lisäksi, että olen pystynyt keskittymään olennaiseen, eli kouluun, muun neppailun (lue: Hiirenvimma) sijaan, keskittyminen on tuottanut tulosta. Kevään hittinumerot ovat 20 ja 4, sillä olen tähän mennessä suorittanut 20 opintopistettä tämän kevään aikana (10+ vielä tulossa) ja saanut arvosanaksi kaikesta nelosen. Hyvä minä (tap tap tap)!

On tänä keväänä muutakin tehty kuin päntätty ja naputeltu. Viikko sitten liityin Poltteelle ja Poltteen Crosstraining peruskurssille. Olen oppinut kyykkäämään, punnertamaan ylöspäin ja heilauttamaan. Olen kiroillut Sorsapuistossa huonoa juoksukuntoani ja todennut että kyllä, ihminen pystyy juoksemaan kilometrin ylämäen all the way up. Ja olen ollut ankara metsälle, napsinut surutta monta ihan kelpo vesaa poikki.

Adios ystävät, nyt on syötävä aamupala ja raahauduttava koululle. Illalla yökylään tulee Torsti-koira ja lauantaina rykäistään se Sappee.

Ilta-aurinko.

Hei, vielä yksi juttu! Yhteisvelalliseni sai minut ylipuhuttua uuden kameran ostoon (olemme siis nyt myös yhteiskamerallisia). Luvassa siis enemmän ja parempia kuvia.