Haluaisin palata eiliseen keskusteluumme. Kävimme sen ihan kirjaimellisesti hiekkalaatikon laidalla ja leikkikentän reunalla.
Puhuimme kaiken muun lisäksi itseinhosta, tai siis siitä kuinka emme pidä siitä millaisiksi olemme muuttuneet. Mietin kotona jälkikäteen kuinka huonosti olin valmistautunut itseinhon tunteisiin.
Oikeastaan aivan kaikki tuntemukset ja tunteet lapsen saamiseen liittyen ovat yllättäneet. Eivät siksi että niiden ilmaantuminen olisi ollut odottamatonta, vaan siksi että en ole osannut kuvitella miltä ne oikeasti tuntuvat. Esimerkiksi tiesin kyllä, että jos lastaan imettää, viipyy hän rinnalla ensimmäisten kuukausien aikana tunteja ja tunteja. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miltä se oikeasti tuntuu, kun toinen olento roikkuu sinussa kiinni, liimaa sinut kiinni sohvaan/sänkyyn/nojatuoliin ja imee sinusta kaikki mehut.
Mutta en osannut edes arvata kuinka paljon voisin tympääntyä itseeni. En tiennyt, että ihminen voi tuntea itsensä näin vieraaksi omassa vartalossaan ja päässään. Tai jos tiesin, en tajunnut että niin voi käydä tässä tilanteessa.
Ja sitten se pää. Inhottaa kuinka ärsyyntynyt olen puolisooni ja lapseensi. Kuinka lapsellisia ja typeriä asioista suustani pääsee ulos. Kuinka en osaa keskustella enää mistään mihin ei liity lapsi tai hänen eritteensä. Elämässä ei tunnu olevan mitään muuta kuin kodin neljä seinää ja niiden sisällä elävät olennot. Olen tyhmä, ja olin ennen niin fiksu.
Kotiin päästyäni ymmärsin, että me vaadimme ihan kamalan paljon itseltämme. Enkä tarkoita nyt mitään ulkonäköpaineita. Tarkoitan sitä, että sätimme itseämme paskoista oloista ja turhautumisesta, negatiivisista fiiliksistä ihan turhaan. Meiltä on viety lähestulkoon kaikki päätäntävalta ja vapaus. Asiat joista olemme eniten nauttineet ovat poissa. Emme ole spontaaneja tai nautiskele yhtään mistään. Meidän käyttäytymistämme ohjaa muiden tarpeet, halut ja oikut. Se vituttaa, ja mielestäni se saakin vituttaa!
Kiitos rakas ystävä. Kaikesta!